Rippipappi Jaakko aloitti saarnansa vanhalla kristillisellä tervehdyksellä: ”Armo olkoon teille ja rauha herraltamme Jeesukselta Kristukselta.” Mitä saarnoissa sanotusta on jäänyt mieleen?
Ehkä tärkeimpänä se, että usko ei ole oma ratkaisu, valinta tai yksityinen asia. Se on yhteisöllinen lahja: armon varassa elettävää, arkista osallisuutta. Usko ei ole oma kirkko tai mittatikku toisten elämälle. Usko ei sulje ulos tai rajaa pois vaan kutsuu yhteyteen.
Uskon varassa ei heitetä ensimmäistä kiveä. Katsotaan peilistä näitä väsyneitä kasvoja ja aloitetaan armon varassa parannuksen teko aina ensin sieltä.
Armon varassa eletään todeksi, että Jumala on salatulla tavalla rakkaus. Siksi Jumalan valtakunta on salatulla tavalla rakkauden valtakunta. Siksi lähimmäistä rakastetaan niin kuin itseä, eikä muita kriteerejä rakkaudelle aseteta.
Synti on sydämen ero Jumalasta. Sitä kautta synti on sydämen ero rakkaudesta. Sitä kautta synti on ero toisesta ihmisestä ja osallisuudesta. On siis syntiä harrastaa toisen ihmisen ulos sulkemista. On siis syntiä rakentaa raja-aitoja. Pitää uskaltaa elää ja antaa elää elämäänsä, pelotta kukin omalla paikallaan.
Täällä ei kirilien siunauksella lähdetä viattomia tappamaan. Täällä ei imaameilta kysytä uskon tulkintaa. Uskonto ei täällä ole erottelun politiikkaa, valtaa tai sen tavoittelua. Vallanhimo erottaa. Valta on armottoman oikeassa. Valta ja viha ottavat kiven käteen.
Usko ei pelottele. Usko ei anna määräyksiä elämäntavasta. Usko on luja luottamus yhteyteen. Se on kurottautumista sen mukaan, mikä ei näy. Ei siis tosiaankaan näy päälle. Ei siis anna mahdollisuutta millään kriteerillä rajata armosta ja osallisuudesta ulos, heittää yksinäisyyteen, rajata yksityiseksi tai omaksi. Vain ahneus ja itsekkyys on suljettava ulos; ei rakkautta.
Valtiopäivät avataan kirkossa. Pyhää kunnioitetaan. Kaikkien pyhää. Niidenkin, joiden pyhä on erilaista kuin omamme. Meillä on ihmisinä pyhän taju, sillä luterilaiselle pyhä on siellä, missä sitä kohdataan. Sen voi kohdata metsän majesteettisessa hiljaisuudessa, pimeän tähtitaivaan alla tai rakkaan ihmisen katseessa.
Pyhä ei rajaa ulos. Se ei ole sääntöjä, ratkaisuja tai rakennuksia. Se on elämän ja erilaisuuden kunnioittamista. Pappeuskaan ei ole papin etuoikeus. Kaikki on kutsuttu osallisuuteen, palvelemaan yhteisöä armon varassa, omalla paikallaan.
Osallistua ja osallistaa. Elää vailla pelkoa, turvassa. Yhteydessä ja armon varassa. Sellaisena kuin on. Hyväksyttynä ilman kriteereitä. Tämän kaiken suojiin meidät on kastettu ja konfirmoitu.
Armo ihan oikeasti on ansaitsematon ja jakamaton; se on kaikille. Ihan kaikille. Se ei väisty. Osallisuus on kaikille. Ihan kaikille. Siitä ei ole ihmisen asia ketään erottaa.
Taivas tai helvetti ei odota tuolla jossakin. Jompikumpi on jo täällä. Ne ovat pieni teko kerrallaan tehtävä valinta. Rakkauden valtakuntaa palvellaan osallisuudessa, hyväksyvin rakkaudellisin teoin. Ne ratkaisevat, elämmekö arkea taivaassa vai helvetissä. Teot, joita toisillemme teemme. Armo, jota annamme ja saamme.
Älä siis käännytä pois ketään, joka armon varassa haparoi kohti osallisuutta, täyttä ihmisarvoa ja rakkautta. Älä siis heitä sitä ensimmäistä kiveä. Älä rakenna vain sitä omaa kirkkoasi. Rakenna yhteyden yleistä kirkkoa. Ihmisen kokoista tehtävää.
Timo Keski-Petäjä
