Olen seurannut Toijalan yhtenäiskoulun sijaintiin liittyvää keskustelua entisen toijalalaisen näkökulmasta. Suunnitelma koulun rakentamisesta Pätsiniemen/Kuusikankaan alueelle herättää niin paljon tunteita, että yrittäessäni puhua siitä ystävilleni päädyn aina itkemään. Syynä on se, että koulun rakentaminen edellyttäisi lapsuuteni metsän hakkaamista. Se on paikka, jonka naiivisti kuvittelin olevan pysyvä linkki historiaani – paikka, joka on ollut olemassa ennen minua ja jonne voisin mennä kuin kotiin, vaikka kotitaloa ja perhettäni ei enää olisi.
Voi kysyä, onko helsinkiläistyneen keski-ikäisen lapsettoman tädin tunteilla merkitystä toijalalaisen koulun rakentamisen kannalta. Tuskin, mutta harva inhimillinen kokemus on pelkästään yksityinen. Olen törmännyt aiheeseen somessa ja spontaaneissa kohtaamisissa alueen asukkaiden kanssa, ja keskusteluista huokuu jaettu huoli.
Huolella on myös nimi: solastalgia. Se tarkoittaa ympäristöjen menetyksen aiheuttamaa surua. Lähiympäristöt kietoutuvat identiteettiin eli käsitykseen siitä, kuka minä olen, ja niiden tuhoutuminen rikkoo jatkuvuuden ja merkityksen kokemusta. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Panu Pihkala kirjoittaa siitä teoksessaan Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017).
Kun puhutaan lähiluonnon merkityksestä, puhutaan myös mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Minua kiinnostaa tietysti oma mielenterveyteni, mutta koska satun lisäksi olemaan opiskeluhuollon psykologi, mietin hyvinvoinnin kokonaisuutta myös työkseni. Lähellä kotia olevien viheralueiden merkitys sekä fyysiselle että psyykkiselle terveydelle on todennettu monin tutkimuksin. Jos Pätsiniemen virkistyspaikoista tulee asvalttipihaa ja satojen ihmisten läpikulkureittejä, kyseessä ei ole vain ohimenevä harmituksen aihe, vaan menetys on lopullinen. Oma lisänsä kuormitukseen tulee siitäkin, etteivät alueen asukkaat koe tulleensa kuulluksi.
Koulun rakentamista muualle kuin Pätsiniemeen voi perustella monin tavoin ja on jo perusteltukin, mutta päädyin kirjoittamaan tunteista, koska arvelen monen arastelevan aiheesta puhumista. Suru ei kuulosta riittävältä argumentilta kunnallispolitiikassa, vaan pitäisi vedota järkisyihin. Aivotutkimuksen perusteella on kuitenkin selvää, että tunteilla on ratkaiseva rooli päätöksenteossa silloinkin, kun sitä ei tiedosteta, sillä ilman tunteita ei ole mahdollista laittaa vaihtoehtoja paremmuusjärjestykseen (ks. esim. Antonio Damasio).
Tunteisiin liittyvät myös arvot. Jos päätetään kaataa metsää silloin, kun olisi täysin mahdollista olla kaatamatta metsää, kyseessä on arvovalinta. Kun kansallisella tasolla mietitään yhä useammin keinoja turvata luonnon monimuotoisuus päätöksenteossa, Akaa kulkisi tässä suositusten vastaiseen suuntaan.
Viime vuonna julkaistussa Akaan kunnan brändivideossa kehaistaan: ”Täällä luonto alkaa heti takapihalta ja jatkuu silmänkantamattomiin.” Minulle juuri lähiluonto olisi pääsyy muuttaa takaisin, koska kaikkea muuta tarjontaa on isossa kaupungissa enemmän. Kysymys kuuluukin, haluaako Akaa pysyä brändinsä mukaisena lähiluontoparatiisina ja huomioida kuntalaisten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, vai osoittautuuko videon väite viherpesuksi.
Säde Loponen
Lue myös:
Pätsiniemen aluetta esitetään uuden koulun paikaksi (29.5.2023)
