Kekseliäät naapureiden pojat yhdistivät voimansa kehittäessään urheiluseura Valtin niin kesä- kuin talvitoimintaansa 1950-luvun Viialassa. Kovin erikoisia varusteita ei harrastukseen tarvittu. Jokaisessa perheessä oli jonkinlaisia suksia, luistimia ja mailoja. Monoihin kiinnitettiin terät, ja silloin puhuttiin ”nurmisista”, ruuvareista eli ruuviluistimista.
Lunta ja pakkasta oli riittämiin, ulkojäät ja jäädytetty urheilukenttä Rasilla.
Aktiivinen poikaporukka mietti tavatessaan Timo Sinersalon ideaa ja hanketta perustaa urheiluseura. Sen johtavana hahmona puuhasi 13-vuotias Timo, joka sai mallin seuran johtamiseen isältään Leo Sinersalolta. Hänellä oli urheilijanakin kokemusta seuratoiminnasta Viialan Virissä.
Perustetun urheiluseuran nimeksi muodostui Valtti. Jäsenten ikä vaihteli kuudesta kolmeentoista vuoteen. Virallisesti seuran eli ”gängin” perustamispäiväksi kirjattiin maaliskuun ensimmäinen vuonna 1958.
Seuran jäseniä kirjattiin 27. Säännöissä tartuttiin myös käyttäytymiseen, ja muun muassa pelleily ja huuto illoissa oli kielletty. Ankaria ja ohjaavia olivat muutkin pykälät.
Harjoitukset olivat maanantai-, keskiviikko- ja torstai-iltaisin kello 16.30–18.00.
– Sen, joka ei näihin pääse, täytyy se aikaisin ilmoittaa, luki säännöissä.
Symbolina oli V-kirjain
Pikkupoikien leikkimielisellä urheiluseura Valtilla oli oma vaakuna, jonka taiteellisesta puolesta ja keksimisestä kantavat kunnian Juhani Kettunen ja Timo Sinersalo, joka toimi seuran puheenjohtajana ja rahastonhoitajana. Hänen työlleen ja vilkkaudelleen on annettava tunnustus. Seuran sihteerinä toimi Vesa Halme.
Toimintasuunnitelma oli tiivis ja kehittävää ohjelmaa täynnä.
– Joitakin hiihtokilpailuja jo pidetty ja yhdet mäkikilpailut. Lehtitietojen mukaan tulevana sunnuntaina tarkkuushiihtokilpailut.
Nämä tiedot ovat lehtileikkeistä poimittuja.
Jäsenistä mainittakoon lähialueen pojat: Vesa Halme, Leo Waltzer (Vekku), Veikko Ojala, Jukka Ojanen, Leo-Matias (Koki) ja Antero Korkeamäki, Juhani Kettunen, Tomas Punto, Raimo ja Risto Laitinen. Seuran silloinen puheenjohtaja Timo Sinersalo muisteli 65-vuoden takaisia tapahtumia.
Molemmat veljeni kuuluivat seuraan ja heidän kauttaan pääsin sivullisena hieman sisälle toimintaan.
Valtti-seuran symbolina oli V-kirjain. Mäkikilpailuun jäsenet väsäsivät pääsylippuja. Muistini mukaan pahvilaatikosta leikatun taitetun lappusen kansipuolella oli tuo painettu symboli V.
Pullon korkkiin kaiverrettiin V-kirjain, ja leimasimeen saatiin mustetyynystä violettiväriä lippujen painamiseen. Ilmeisesti kortissa oli kilpailutapahtuman aika ja paikka sekä lipun hinta.
Jokainen jäsen kauppasi 10 markan hintaisia pääsylippuja ovelta ovelle, jotta kannustavaa yleisöä kerääntyisi mahdollisimman paljon ja köyhän seuran kirstuunkin kilahtaisi muutama kolikko.
Tämä mäkistadion sijaitsi kunnanlääkäri Rauni Punton metsässä. Metsä oli metsikkö ja mäki pienehkö puhumattakaan jäsenten rakentamasta hyppyrin korkeudesta. Sarjoja oli kaksi: isot pojat ja pikkupojat. Epäselvää on, ketkä toimivat puolueettomina tuomareina. Timon kertoman mukaan hän ainoana mäkituomarina jakoi tyylipisteet ja arvioi hypyn pituuden silmämääräisesti. Tätä mittaustapaa ihmettelivät katsojatkin.
Kunnanlääkäri Punto seurasi kisoja
Urheilijoiden asut olivat 50-luvulla yleensä äitien neulomat villaneuleet. Ehkä sinisissä pipoissa valkoinen raita ja pikkutupsu. Kypäristä ei ollut kuultukaan. Kisailijat tunnettiin numerolapuittakin.
Silloisten mäkihyppääjien Kirjosen ja Luiron hyppytyylejä matkittiin myös kuivaharjoitteluna. Ilmeisesti hypyn pituus ja tyylipisteet vaikuttivat palkintosijoihin.
Yleisön kannustava hurraaminen ja taputus motivoivat uraansa aloittavia lapsia parantamaan ennätystään. Tapaturmilta vältyttiin. Lähellä asunut kunnanlääkäri Rauni Punto perheineen oli seuraamassa mäkihyppykilpailuja.
Ehkä epäreiluin perustein jaetut palkinnot olivat hyvin vaatimattomat. Muistan niistä vain yhden, konjakkipullon kullanvärisen korkin kuvaten kai tulosta, I sijaa. Se saattaa olla muistona edelleenkin palkintokaapin hyllyllä.
Mäkihyppykilpailujen valokujaavaksi oli pyydetty lähistöllä asuva Tommy Helle, joka ikuisti jokaisen hyppääjän tyylin. Muistaakseni tästä tapahtumasta sai Viialan Sanomista lukea myös päätoimittaja Pentti Kokon näkemykset kuvineen.
Huomiotta jääneet osallistujat olivat allapäin, mutta hetken päästä uutta intoa täynnä mäkimiehiä.
Viialassa oli 50-luvulla muitakin pikkupoikien rakentamia pieniä hyppyrimäkiä. Tästä esimerkkinä niin sanotulle Riskun kalliolle Ahosen Eeron veljesten ja kavereiden rakentama hyppyrimäki, jossa oli puusta rakennettu ylämäki. Siinä parhaat hyppäsivät jopa 7–8 metriä.
Veljenikin kävivät hyppäämässä mäessä. Minä tuskin uskalsin laskea suksillani hyppyrin alastuloa.
Jalkapallo-ottelu päätyi käsirysyyn
50-luvulla elo oli köyhää ja urheiluvälineet kalliita. Porukalla kehitettiin kaikkea kivaa, ja taatusti riemu ja onnistuminen oli aitoa. Oltiin innovatiivisiä, luovia lapsia ja yhteisöllisyys kehittyi.
Talvilajeista hiihdossa myös kilpailtiin. Viialassa oli urheiluseuran huoltamia kolmen, viiden ja kymmenen kilometrin latuja. Sunnuntaisin moni kiersi niin sanotun Pyryn kympin, ja Virin majallekin kertyi hiihtäen runsaasti matkaa. Perillä tarjottiin kuumaa mehua.
Kilpahenkeä koeteltiin lähellä Hukaria Tarpianjoen jäällä, jossa seurat Valtti ja Tarpian Tuisku kisailivat jääkiekko-ottelussa. Esa Maaniityn perustamaan Tarpian Tuiskuun kuului jokivarren samanikäisiä poikia, koulukavereita seuran perustajan lisäksi Erkki Arola, Laaksosen pojat, ehkä Leskisen pojat ja Jouko Tanskanen.
Toiminta näissä poikien urheiluseuroissa oli melko lyhytaikaista, hetken innostusta, mutta ne kuvaavat hyvin sen aikaista elämänmuotoa, kun talviurheilulajit hiihto, mäkihyppy ja jääkiekko olivat muodissa.
Suvella näiden kahden seuran jalkapallo-ottelu, ensimmäinen ja viimeinen, päättyi käsirysyyn. Syy jäi epäselväksi. Oliko Valtti ylivoimainen?
Erimielisyyden syyksi Timo arveli toimintaansa samanaikaisesti sekä pelaajana että tuomarina. Häviämisen taitoakin pitää opetella. ”Ei voi voittaa edes joka kerta”, huudeltiin 1990-luvun Hugo-pelissä.
Seuran jäsenet retkeilivät sopuisasti lähiseudulla ja yöpyivät rakentamissaan majoissa.
Seipäät tehtiin puunrungoista
Poikien iän karttuessa alkoi kiinnostaa yleisurheilu, muun muassa seiväshyppy. Hyppypaikka sijaitsi metsikössä Ali-Marttilan kaupan liiterin takana aiemmin mainitussa metsikössä.
Hyppytelineet nikkaroitiin itse, ja sammalia kerättiin alastulopaikan pehmikkeeksi. Sopivia puunrunkoja etsittiin seipäiksi, joilla hypittiin myös poikien kotipihoilla. Seipäänä käytettiin myös Waltzerin Vekun kotoa tuomaa pyykkinarun kannattimena käytettyä seivästä. Sen katkeamisesta seurasi moitetta. Ennen bambuseivästä kokeiltiin myös onkivapoja, mutta ne oitis katkeilivat.
Osa Valtin silloisista pojista kuten seiväshyppääjinä kunnostautuneet Timo Sinersalo ja Risto Laitinen osallistuivat myöhemmin menestykkäästi muun muassa Viialassa pidettyihin isoihin yleisurheilukilpailuin vuosina 1962–1964 ja jatkoivat vielä monta vuotta seiväshyppyharrastustaan.
Terttu Laitinen
