Pekka Paronen syntyi vuonna 1949 Kuusankoskella. Pian perhe muutti Göteborgiin, jossa hänen varhaislapsuutensa kului ja ruotsin kieli tuli puhekieleksi. Perhe muutti takaisin Suomeen Kalvolan Lintumaalle.
Pekka aloitti suomen kielen opiskelun ja koulun sisäoppilaitoksessaTampereella jakaen huoneen kolmen muun pojan kanssa. Pekka kertoi, että pojat kysyivät kannattaako hän Ilvestä vai Tapparaa. ”Kumpaa te kannatatte”, kysyi hän tietämättä asiasta sen enempää. Kaksi Ilvestä ja yksi Tappara johti siihen, että Pekka vastasi Tappara. Hän ajatteli sovun säilyvän tuvassa, kun on kannatuksessakin tasapeli. ”Se oli niin lähellä, että minusta olisi tullut tupsukorva”, naurahteli Pekka.
Pekka oli Toijalan Pallon toiminnassa seitsemällä eri vuosikymmenellä – pitkäaikaisena juniorivalmentajana, edustusjoukkueen joukkueenjohtajana ja valmentajana. Hyvä pelikaveri Tapio Pajuoja jo 1960-luvulta alkaen kuvailee häntä seuraavasti. ”Pekka muistetaan terrierimäisenä pakkina, joka pitkä vaalea tukka hulmuten syöksyi mihin tahansa tilanteeseen, oli vastassa sitten kuka vaan. Luotettava pelaaja, porukkahengen luoja ja hurtin huumorin mies”. Paremmin ei Pekkaa voi kuvata.
Pekan rauhallinen luonne ja loistavan nuoriso-ohjaajan ominaisuudet tekivät hänestä valmentajan, jonka kaikki nyt nelikymppiset, 9-vuotiaana jalkapallon aloittaneet pelaajat muistavat. Pelimatkoja tehtiin muun muassa Tanskaan, Tukholmaan ja Unkariin. Valmentajana hän jakoi kaikille vastuuta. Rangaistuslaukaukset vedettiin vuoron perään, ja jokainen oli myös ajoittain vaihtopenkillä.
Joukkue teki talkoita ulkomaanmatkoja varten. Männystä valmistettuja aurausmerkkejä Toijalan kaupungille tehtäessä tuntui siltä, että metsätiet tukkeutuvat, kun talkooväkeä oli niin runsaasti. Pekka loi ympärilleen hyvän ilmapiirin.
Työnsä Pekka Paronen teki talonrakennustyömailla. Vaativat, niin sanotut alas lasketut katot muun muassa Toijalan terveyskeskuksessa ovat hänen käsialaansa. Nokian Eden ja Tampereen Koskikeskus olivat hänen pitkäaikaisia työkohteitaan. Oma talo Ketunpesille valmistui Pekan ollessa 30-vuotias. Nahkialan koulun vierestä hankitun vuonna 1952 rakennetun talon hän peruskorjasi kauniiksi vuosina 1994–95. Tämän talon kellariosasto toimi Toijalan Pallon toimistona 20 vuotta. Siellä on tehty lukuisat pelimatkasuunnitelmat, tilastot ja seuran käsiohjelmat.
Tärkein joukkue hänelle ennen Tapparaa ja Toijalan Palloa oli oma perhe ja jälkikasvu. Sain olla hänen apulaisensa usein, kun peräkärryllä vietiin hiekkalaatikkohiekkaa Ilkka-pojan tyttärelle Maisalle. Ilkan perheen talon peruskorjauksessa Pekka teki niitä töitä, mihin hän voimiltaan kykeni. Piian Eetu-poikaa Pekka haki usein koulusta Valkeakoskelta, mutta Luka-pojan ripillepääsyä tulevana kesänä ei pappa enää nähnyt, vaikka kesää kovasti odottikin. Piia-tytär kuvailee isäänsä seuraavasti: ”Isälle kun soitti jostain asiasta aamulla, niin homma oli jo ennen iltaa hoidettu toivotulla tavalla”. Ilkka-poika puolestaan muistelee: ”Isä oli taitava käsistään, ei sanonut pahaa sanaa kenestäkään ja hän oli kaikkien kaveri”.
Hiljalleen puolustavan kirvesmiehen voimat hiipuivat. Matkoilla ollessamme usein kahta koiraamme hoitaneena hän pahoitteli: ”Kuule Hessu, kun en enää jaksa”.
Voimat hupenivat ja askel harveni. Katsoimme vielä yhdessä jalkapallon maailmanmestaruuskisojen loppuottelun Valkeakosken sairaalassa. Hieno yhteinen aika peliä seuratessa. Viimeiset ajat hän sai viettää kotona. Käydessäni heidän luonaan oli paikalla myös Piian tytär Peppi. Pekka kertoi hänen valmistumisestaan terveydenhoitajaksi. Helposti huomasi, miten Pekka oli onnellinen kaikkien lähiomaisten onnistumisista elämän taipaleella.
Viisikymmentäkaksi vuotta Raija ja Pekka saivat viettää yhteistä elämää saaden kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Kaikki ovat saaneet kokea Pekan rakastavan, auttavan ja rauhallisen luonteen.
Kauniina huhtikuun 11. päivänä vihellettiin Pekan peli päättyneeksi. Hän lähti viimeiselle matkalleen kirvesrintojen pelipaidassa niin kuin kirvesmiehen pitääkin.
Lähiomaisten lisäksi häntä jäi kaipaamaan laaja ystäväjoukko, joiden mielistä Pekka ei katoa.
Heikki Knuutila
Pekan ystävä
