Luin Iltalehden Henna Kosten kolumnin koulukiusaamisesta ja siitä, kuinka joku oli ostanut ekaluokkalaiselleen iPhonen, ettei lasta kiusattaisi. Kirjoittaja itse ei ollut ostanut 6-vuotiaalle Disney-prinsessa-paitaa, ettei lasta kiusattaisi.
Päivää aiemmin 3.-luokkalaiseni kertoi ensimmäisen koulupäivän jälkeen, että torstaisin ja perjantaisin on sitten puhelinvälkkä. Ilmeisesti minä, 32-vuotias äiti, olen nyt virallisesti sitten ajautunut siihen ikäryhmään, joiden lapsuudessa eli vielä dinosauruksia.
Tuijotin lastani hetken suu auki. Mitäs nyt, kun lapsellani ei ole älypuhelinta?
Kiusaaminen kävi kyllä jossain kohtaa mielessä, kun sinetöimme päätöksen Nokian 3310-puhelimesta yhteydenpitovälineeksi. Väärin arvattu potentiaalinen ongelmakohta. Ei meillä vanhemmilla ollut hajuakaan, että älypuhelin olisi jo 3.-luokalla sijoitettu välituntiohjelmaan.
Lapsi oli tästä lievästi ahdistunut ja kiukustunut. Keskustelimme lapsen kanssa, että voitaisiin käydä ostamassa uusia sarjakuvia näille välitunneille, jolloin ei olisi mahdollisesti seuraa luokkakavereista. Laitoin myös opettajalle viestiä, voisiko koulusta saada lainalaitteen kyseisille välitunneille.
Kyllä meiltä kotoa tabletti löytyy, muttei liikkuvaa nettiä siihen. Enkä suoraan sanottuna haluaisi laittaa niin arvokasta laitetta lapsen koulureppuun pyörimään kahdesti viikossa. Lainalaitetta koululta ei luvattu, mutta kerrottiin, ettei kaikilla ole kuitenkaan puhelinta mukana.
Omista älypuhelimista on siis selvästi tullut oletusarvo jo pienten lasten elämässä yhteiskunnassamme. Itse vanhempana olen tehnyt valtavirrasta poikkeavan päätöksen omien kokemusten sekä lapseni piirteiden ja valmiuksien perusteella. Päätöstä puolsi myös Piilaakson insinöörien kriittiset mielipiteet lapsien ja älypuhelimien yhteensopivuudesta. Ja kyllähän niihin älypuhelimiin rahaakin saa uppoamaan, riippuen merkistä, mallista ja lapsen alttiudesta saada tavaroita hajalle.
Tähän tapaukseen ei ehkä sovi tuoda tasa-arvoa argumenttina esille, koska pystyisin kyllä ostamaan sen älypuhelimen. Haluaisin silti kysyä, onko pienituloisilla mutkatonta valita älypuhelin lapsen ensimmäiseksi puhelimeksi jo ensimmäisellä luokalla, kun lapsi alkaa mahdollisesti itsenäisesti kulkea koulumatkaansa? Uskon, että valinta voi olla vaikea ja epämiellyttävä. Lapselle saattaa olla eri asia kertoa kulutusyhteiskunnassamme kavereille älypuhelimen puuttumisen syyksi perheen taloudellinen tilanne kuin vanhempien näkemys laitteen tarpeellisuudesta, vaikkei niin saisi olla.
Vasta kolumnin lukemisen jälkeen tajusin kysyä lapseltani, kiusataanko häntä tuosta puhelimesta. Lapsen kasvoille nousi kirkas hymy, ja vastaus kuului: ”Ei! Päin vastoin, mulle on sanottu, että tää on tosi hieno!” Ihania lapsia tuolla luokalla!
Ps. Aamulla ennen kolumnin lukemista valitsin pyykkinarulta sattumalta paidan päälleni, jossa on seitsemän Disney-prinsessaa.
Tinja Lahdenmäki
Kirjoittaja on äiti, yrittäjä perheyrityksessä sekä basisti
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa
