Kylmäkosken asemanseutu on tätä nykyä rauhallinen kylä Akaassa, mutta vuosikymmeniä sitten se oli yksi lähialueiden teollisuuden keskuksista. Jos Viialassa oli useita paikkakunnan kokoon nähden suuria tehtaita, Kylmäkoskea piti pystyssä yksi mutta sitäkin merkittävämpi teollisuuslaitos Kylmäkoski Oy.
Sen historia ulottuu aina vuoteen 1916 saakka, mutta varsinaisesti alkoi tapahtua kahta vuotta myöhemmin, kun Friedrich Schuffert osti yhtiön osakkeet ja ryhtyi teollisuuslaitoksen johtajaksi. 1930-luvulla Schuffert suomensi sukunimensä Sumariksi.
Itsenäisyyden ajan Suomessa teollisuudelle oli kysyntää, kun kansakunnalle ryhdyttiin sisällissodan jäljiltä rakentamaan elämisen edellytyksiä. Kylmäkoski Oy aloitti tuotantonsa valmistamalla leluja mutta vaihtoi pian kannattavimpiin tuotteisiin, kuten erilaisiin huonekaluihin.
Ensisijainen materiaali oli puu. Siitä oma tuotantoyksikkö valmisti tuotteita, ja sitä meni myös myyntiin. Friedrich Sumari oli aikansa innovatiivinen johtaja, sillä hänen innostuttuaan jostain asiasta se tehtiin loppuun saakka.
Niinpä samalle alueelle Kylmäkosken radan varteen kohosi 1940-luvulla myös suuret kasvihuoneet, joita sanottiin maan suurimmiksi lasin alla oleviksi viljelyksiksi. Siellä kasvatettiin paitsi tomaatin ja kurkkujen kaltaisia vihanneksia myös kukkia ja Suomessa tuolloin hyvin eksoottisia viinirypäleitä.
Kylmäkosken sydän
Koska tehdas tarvitsi työläisiä, rakennettiin heille välittömään läheisyyteen asuntoja ja palveluja. Jo varhaisessa vaiheessa alueella oli useita kauppoja ja pankkeja sekä koulu. Itse tehdas työllisti parhaimmillaan 700 ihmistä.
Yhä Kylmäkosken Asemankylässä asuva Erkki Salo muistaa hyvin tehtaiden vaiheet, sillä ne määrittivät elämää pienessä taajamassa. Salo muistelee, kuinka pikkupoikana kepin päähän kiinnitetyn linkkuveitsen avulla kikkailtiin luvatta maistiaisiksi viinirypäleitä. Muistiin on jäänyt myös synkempiä kuvia.
− Radan varressa oli polku, jota pitkin kuljettiin. Yhden kerran polkua ei päässyt, kun sen ympärillä ollut aukio oli täynnä ruumisarkkuja.
Tehtaalla valmistettiin ruumisarkkuja, joille oli valitettavan paljon kysyntää sota-aikana. Sota vaikutti teollisuuteen muutenkin. Ensin Kylmäkoskella valmistettiin omakotitaloja saksalaisille, myöhemmin sotakorvauksena Neuvostoliitolle.
Kylmäkoski Oy:n valtteja oli sijainti. Rataa pitkin saatiin tehtaan tuotteita liikkeelle junanvaunuittain. Samaa rataa pitkin saatiin paikalle myös hieman kauempana asuneita työläisiä.
Kylmäkoski Oy oli omavarainen senkin takia, että koko tuotanto voitiin tehdä yhdessä paikassa. Huonekaluja varten oli olemassa oma verhoomo ja maalaamo, rautatyöt tehtiin omassa pajassa. Omasta voimalasta saatiin energiaa myös kasvihuoneille.
Yhtiöllä oli lukuisia tytäryhtiöitä ympäri Suomea, ja välillisesti Sumari työllisti Kylmäkosken lisäksi useita satoja ihmisiä. Erkki Salo sanookin, että Kylmäkosken kuntaa ei olisi sellaisessa muodossa syntynytkään ilman yhtiön vaikutusta. Juuri asemanseutu oli kunnan keskus.
Tohtorin erilaiset liikennesäännöt
Erkki Salolla oli näköalapaikka tehtaan sielunmaisemaan, sillä hän toimi kuusi vuotta Friedrich Sumarin autonkuljettajana. Ratin takana näki ja kuuli paljon, mutta samalla syntyi myös luottamus. Kaikkia autossa kuultuja asioita ei ollut syytä kertoa eteenpäin.
Friedrich Sumari oli omanarvontuntoinen tehtaanjohtaja niin kuin tuon ajan patruunat olivat. Salo kuitenkin korostaa, että ei Sumarille tarvinnut sen enempää pokkuroida, kunhan muisti kutsua häntä herra tohtoriksi. Hänen kanssaan tulivat kyllä kaikki toimeen. Johtaja tarvitsi työläisiään ja toisinpäin.
Erkki Salo hymyilee, että vain yhdestä asiasta hänellä ja johtaja Sumarilla menivät sukset ristiin.
− Hän oli saanut ajokortin muistaakseni vuonna 1920. Silloin kuljettajalle oli määräys, että vastaantulevan hevosen varalle mutkassa tai mäessä täytyy soittaa torvea. Se oli hänelle iskostunut niin, että hän vaati minulta sitä samaa.
Ajokorttinsa kymmeniä vuosia myöhemmin saanut Salo ei ollut nykyajan liikennesäännöistä samaa mieltä, eikä Sumarikaan antanut periksi ennen kuin Hämeenlinnan-reissulla kuljettajalla paloi päreet. Salo ilmoitti, että nyt loppuu torvensoitto ja kuskin hommat.
Avaimet jäivät kuitenkin paikalla käydyn neuvottelun jälkeen Salolle. Hän oli viemässä Sumaria myös viimeiselle matkalle Helsinkiin, jossa hän menehtyi vuonna 1961.
Tehtaan tuotteet yhä käytössä
Friedrich Sumarin neljästä lapsesta nuorin poika Otto jatkoi isänsä tiellä tehtaanjohtajana, mutta ajat eivät enää olleet suotuisia ja tehdas ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Niistä ehkä olisikin selvitty, mutta kun tehdas paloi perusteellisesti vuonna 1963, olivat Kylmäkoski Oy:n kunnianpäivät eittämättä ohi.
Sen perintö kuitenkin elää yhä sen tuotteissa. Asemankylässä on vielä jäljellä muutama tehtaan valmistama talo. Laadukkaita huonekaluja on puolestaan säilynyt enemmän. Niitä on muun muassa Otto Sumarin nuorimmalla lapsella, sisustustoimittaja-juontaja Hanna Sumarilla.
Hanna Sumari ei ole Kylmäkoskella asunut, mutta hänen sisaruksensa kyllä ennen kuin Otto Sumarin perhe muutti Helsinkiin. Kylmäkoski säilyi silti isän puheissa. Eniten kosketti tehtaan tulipalo.
− Se oli isälle ihan hirveä asia, Hanna Sumari muistelee.
Kylmäkoskesta ja isänsä elämästä siellä Hanna Sumari muistaa kuulleensa monta tarinaa.
− Kun olisi pitänyt mennä junalla kouluun, isä meni junan etuovesta sisään, juoksi junan läpi, tuli takaovesta ulos ja meni verstaalle. Hän halusi oppia mitä siellä tehdään.
Omavaraisuus näkyi Sumarin perheessä monessa polvessa.
− Isän ja äidin mennessä naimisiin äidin morsiuskimpussa oli freesioita, jotka oli kasvatettu siellä kasvihuoneissa.
Poikaa ei päästetty Australiaan
Ilman Friedrich Sumarin päättäväisyyttä myös hänen lastenlastensa elämä saattaisi olla nyt erilaista.
Hanna Sumari kertoo, kuinka hänen vanhempiensa oli tarkoitus muuttaa Australiaan isän työn perässä. Friedrich Sumari oli kuitenkin Ruotsin-matkallaan tavannut sattumalta laivan ravintolapöydässä poikansa tulevan työnantajan. Syistä joita tuskin koskaan saamme tietää, oli Friedrich tämän jälkeen perunut koko matkan kertomatta pojalleen asiasta mitään.
Kuvio selvisi vasta Otto Sumarin ryhdyttyä kyselemään määränpäästä, missä matkaliput oikein viipyivät. Perhe kun oli ollut valmiina lähtöön ja myynyt omaisuutensa pois aloittaakseen uuden elämän uudessa kotimaassaan.
Toisin kuitenkin kävi ja perhe jäi Helsinkiin.
Hanna Sumari on käynyt Kylmäkosken asemalla ensimmäisen kerran arviolta parikymmentä vuotta sitten, mutta lähemmin hän on seutuun tutustunut ollessaan kuvaamassa lähistöllä Suomen kaunein koti -ohjelman jaksoa.
− Kävin siinä isoisän ja isoäidin kodin pihalla ja katsoin myös niitä puutaloja. Ajettiin sitä kyläntietä ja mietin miten siellä on kuljettu. Näki selvästi, että siinä on ollut kauppaa, pankkia ja muuta. Oli se jännä pala historiaa.
