– Me tuomme pienen kukkakimpun. Se on kuin pienten tyttöjen tuomat kukat isän haudalle, Lea Heikkilä kertoo. Kuva Jarno Keskinen.
Kaatuneitten muistopäivää vietetään toukokuun kolmantena sunnuntaina. Talvisodassa ja jatkosodassa noin 55 000 lasta menetti isänsä ja jäi sotaorvoksi. Yksi heistä on Lea Heikkilä. Heikkilän isä Lauri Heino kaatui talvisodan lopulla 28-vuotiaana. Sotilasarvoltaan Heino oli korpraali. Aivan sodan loppuun osunut isän kuolema johti vielä katkeraan jälkinäytökseen, kun sota näytti jo päättyneen helpotukseen.
– Äitini ehti kuulla 13. maaliskuuta soitetut rauhankellot tietämättä, että mies olikin jo kuollut. Isäni kaatui kuudes päivä, mutta vielä ei ollut tullut suruviestiä. Niin hitaasti kulki tieto siihen aikaan. Olen aina 13. maaliskuuta muistanut äitiäni, Lea Heikkilä kertoo aurinkoisena kevätpäivänä Toijalan hautausmaan sankarihaudoilla.
Lean äiti Suoma, omaa sukua Mäenpää, oli vain 21-vuotias jäädessään sotaleskeksi.
Isän kirje
Isän ja aviomiehen menetyksen vaikeutta lisäsi se, että mitään haudattavaa ei koskaan kotiin saapunut. Heikkilän isä oli kaatunut sankarina auttaessaan haavoittunutta toveriaan. Hänen ruumiinsa oli valmisteltu kotiinkuljetusta varten ja siirretty läheiseen latoon, kuten monen muunkin samoihin aikoihin kaatuneen.
– Latoon tuli täysosuma, eikä isäni ruumis koskaan Koijärven hautausmaalle saapunut. Sen takia äidillä oli vaikeaa pitkään. Hän tarkkaan katsoi kaikki palautettujen vankien luettelot ja muut. Se epäusko jäi, koska ei ollut mitään todellista, Heikkilä kertoo.
Heikkilä itse oli neljän kuukauden ikäinen, kun isä lähti sotaan. Tämän jälkeen isä ja tytär kohtasivat kerran. Isä kävi lomalla ja lähetti käyntinsä jälkeen serkulleen kirjeen, jossa avaa tuntojaan lapsensa kanssa viettämästään ajasta. Paluumatkallaan rintamalle isä poikkesi jollain tuntemattomaksi jääneellä paikkakunnalla, osti tyttärelleen pienen mekon ja lähetti sen kotiinsa. Isän ajatuksia kuvaavan kirjeen Heikkilä sai vasta 50-vuotiaana isänsä serkun kuoleman jälkeen.
– Kirjeen kun sain, minulle tuli iso itku ja sellainen olo, että minäpä olen tärkeä. On riittänyt, että olen istunut jonkun polvella, Heikkilä kuvaa.
Isän kuoleman jälkeen Heikkilän äiti palasi vanhempiensa luokse. Siellä Heikkilä varttui kouluikäiseksi äitinsä, mummunsa ja vaarinsa ja tätiensä kanssa.
– Olen ylpeä tästä, Heikkilä kertoo. Kuva Jarno Keskinen.
– Sitten alkoi koulu ja äiti lakkasi odottamasta isää ja meni nuoruudenrakastettunsa kanssa naimisiin. Sain myöskin sisaren, jonka kanssa olemme hyvin läheisiä. Isäpuolestani voi sanoa, että jos kaikilla olisi niin hyvä isä kuin minulla isäpuoli, niin hyvin olisi maailman asiat, Heikkilä kiittää.
Tarinalounaista suurta apua
Lea Heikkilä on Akaan seudun kaatuneiden omaiset ry:n puheenjohtaja. Yhdistys perustettiin vuonna 2006 jatkamaan sotaleskien yhdistyksen työtä. Jäseniä yhdistyksessä on 38, heistä 32 on sotaorpoja. Sotaleskiä oli yhdistyksessä mukana pitkään, viimeinen heistä kuoli vuonna 2021. Sotaleskiltä Heikkilä kuuli tarinoita sotalesken näkökulmasta joka kuukausi järjestettävillä tarinalounailla.
– Se auttoi ymmärtämään omaa äitiä.
Pienen tytön kukkakimppu
Akaassa kaatuneitten muistopäivän muistotilaisuudet järjestetään sunnuntaina 15.5. kello 11 Kylmäkoskella ja Viialassa ja kello 11.30 Toijalassa. Heikkilä ei kaipaa sotaorvoille omaa muistopäivää, sillä Akaassa omaiset huomioidaan hienosti kaatuneitten muistopäivän juhlallisuuksissa. Omaiset tuovat sankarihaudalle oman, kaupungin maksaman kukkatervehdyksensä samassa seremoniassa seppeleiden kanssa.
– Olemme itse itsemme siihen tavallaan änkeneet. Me tuomme pienen kukkakimpun. Se on kuin pienten tyttöjen tuomat kukat isän haudalle, Heikkilä päättää.
