Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon kirjoittama näytelmä Paniikki on Viialan teatterin ja Forssan teatterin yhteistuotanto. Ohjaaja Marko Itkonen mainitsee käsiohjelmassa olevansa ei-niin-kärkiohjaajiin kuuluva kuin Mika Myllyaho. Valkeakoskelainen Itkonen on kuitenkin jo saavuttanut ohjaajana ja käsikirjoittajana mainetta Teatteri-illat-työryhmällään, jonka esityksiä on saatu katsella esimerkiksi Valkeakosken kotiseutumuseon alueella.
Miehiä hermoromahduksen partaalla
Miten tehdä komediaa näytelmästä, jonka nimi on Paniikki ja jonka aiheena on nuorehkon miehen ahdistuneisuus ja solmuun menneet suhteet vaimon kanssa? Resepti on yksinkertainen: otetaan yksi pätevä ohjaaja sekä kolme hyvin toistensa kanssa yhteen pelaavaa näyttelijää. Maustetaan sopivalla määrällä videokuvaa ja onnistuneella lavastuksella. Näin on toimittu Viialassa ja kas, kypsää tavaraa koko esitys.
Näytelmän kaikilla miehillä on omat kipupisteensä. Leo (JP Ussa) on hissi-insinööri, joka korjaa minkä tahansa värkin. Max (Sami Koljonen) on graphic designer, jolla on pikkutarkasti tavarat järjestyksessä. Joni (Teemu Polakovski) on talk show -isäntä, jonka ohjelma lopetetaan. Miehet terapoivat toisiaan täydellä ammattitaidottomuudella. Tunteet purkautuvat monin tavoin, mutta eipä paljasteta, mitä lopuksi tapahtuu.
Räiskyvää äijäenergiaa
Kolmen muskettisoturin tunnuslause, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, pätee hyvin näiden kolmen tekemisessä koko esityksen ajan. Tekstiryöpytys kulkee kuin höyryveturi, välillä hidastuen kuin ylämäkeen, tasaisemmin alavalla maalla ja räjähtää vauhtiin alamäessä. Luottamus toisen tekemiseen on edellytys näin runsaan tekstimäärän ja näyttelemisen rytminvaihdosten onnistumiselle.
Kaikki näyttää niin luontevalta. Itketään, nauretaan ja tapellaan. Revitään toisen haavat auki, välillä jopa riivitään vereslihalle kuin riivinraudalla, ja yleisö nauraa. Niin ihmisen suojaus toimii. Kipeätkin asiat käännetään nauruksi. Tässä esityksessä näin tapahtuu, koska näyttelijät ja teksti tekevät kohtauksista aitoja.
Kaikkiin henkilöihin ja heidän tunteisiinsa voi samaistua. Kuten muskettisoturit, erilaiset persoonat täydentävät toisiaan kuoriessaan toistensa syviä tuntoja. Tulee mieleen omenan syönti. Ensin pestään, kuoritaan, syödään hedelmäliha ja lopuksi paljastuvat siemenet, joista kasvaa jotain uutta. Tämän esityksen kolmikko tekee roolityöt sisuskalujaan uhraamatta.
Näytelmä ei ole tosikoille. Näytelmä sisältää päihdyttäviä juomia ja alastomuutta.
Lasse Kanerva
