Viialan nahkatehtaan isänä voi pitää Hugo Sandbackaa, joka ensin Nakkilassa nahka-alalla toimittuaan muutti tehtaansa Viialaan. Tehtaan rakennustyöt Viialassa aloitettiin vuonna 1920 ja seuraavan vuoden kesällä toiminta oli jo käynnissä.
Siirtopäätökseen on arveltu vaikuttaneen etenkin rautatien läheisyys. Nyt tavara kulki nopeasti raiteita pitkin Tampereen kenkätehtaiden tarpeisiin.
Sandbackan aika ei kestänyt pitkään, sillä jo vuonna 1925 tehdas myytiin Aaltosen kenkätehtaalle. Tästä lähtien Viialassa tuotettiin vain pohjanahkaa Aaltosen omaa kenkätuotantoa varten.
Toiminta oli alkuun pienimuotoista. Tehdas työllisti noin parikymmentä henkeä. Työ oli ajan hengen mukaisesti raskasta, vaikka muutamia koneitakin oli jo apuvälineinä.
Tehtaalla töissä jo 1920-luvun alussa ollut Oskari Koittola muistelee kansanperinteen arkistosta löytyvässä haastattelussa vuonna 1966 konekantaa.
– Oli kaavinkone ja halkaisukone, jolla saatiin yhdestä nahasta kaksi. Ja sitten oli mankeli, jolla nahka saatiin sileäksi. Ja oli valssikoneitakin, millä saatiin valssiterillä lihan puolelta nahasta leikattua lastuja pois.
Työprosessi alkoi, kun tehtaalle tuli junalla ulkomailta tuotuja nahkavuotia. Vuodat purettiin makasiiniin ja siitä likoamaan. Kun nahka oli pehmennyt riittävästi vuodat siirrettiin kalkkiammeiden kautta pesuun ja siitä parkitukseen. Lopulta mankelikoneet rullasivat nahan sileäksi ja valmiiksi pantavaksi kenkien alle.
Uusi omistaja ja lopettamispäätös
Nahat painoivat useita kymmeniä kiloja eikä niitä liikuteltu kuin yksi kerrallaan. Koittola kertoo työtehtäviinsä kuuluneen myös nahasta leikattujen lihapalakuormien poisviennin. Yhdelle kottikärrylliselle painoa tuli runsaasti ja alkuun pyörät oli kuusikulmaisia. Vasta kumipyörien tulo muutti työtä edes hieman kevyemmäksi.
– Se oli kovaa työtä, ei silloin saanut kysyä, että mitä tästä maksetaan. Mestari sanoi, että sata miestä vartoo portin takana tulijoita jos työ ei maita, Koittola muistelee paksulla viialan murteella.
Koittola ehti nähdä tehtaan kasvavan ja kehittyvän, sillä nahkatehdas selviytyi lamakausista. Etenkin 1950- ja 1960-luvut olivat kasvun aikaa. Tehdasta laajennettiin ja työvoiman tarve kasvoi. Jo sota-aikaan työntekijöitä oli toistasataa.
Tuotanto laajeni. Viialassa tehtiin myös kuitunahkaa sekä verhoilu- ja pukinenahkaa. Vuonna 1969 nahkatehtaalla valmistettiin 21 erilaista nahkalajia.
Vuonna 1985 Aaltonen myi alavireeseen kääntyneen tehtaansa Ulvilassa toimineelle Friitala-konsernille. Vielä kymmenisen vuotta tehdas jaksoi sinnitellä ennen kuin se joutui laittamaan lapun luukulle syyskuussa 1995. Työttömäksi jäi 125 ihmistä.
Tehtaan uusi elämä
Elämä ei kuitenkaan paikalla loppunut. Lokakuussa 1996 tehtaan entinen työntekijä ja lopulta tuotantopäälliköksi kohonnut Ismo Lumpiola lunasti tehtaan kiinteistön konkurssipesän huutokaupasta 100 000 markalla.
Summa tuntuu nykypäivänä käsittämättömältä, mitä se toki onkin. Mutta eivät kaupat sentään ihan niin halvaksi viimeksi tehtaalla omaa Nahkatohtori-yritystään pyörittäneelle Lumpiolalle tulleet.
– Aikamoisia kädenvääntöjä on ollut, Lumpiola toteaa.
Ongelmaton ei ollut viemäriliittymän hankintakaan. Senkin hinta souti ja huopasi pitkään ennen kuin kunta hyväksyi Lumpiolan tarjouksen.
Eikä ison tehtaan, jossa lattiapinta-alaa on yli kaksi hehtaaria, lämmityskään tule kovin halvaksi. Lumpiola sanoo, että alusta asti oli selvää, ettei kiinteistöstä olla rakentamassa toista Koskikeskusta. Tehtaan vanha henki ja vaatimattomatkin olosuhteet saivat näkyä.
– Tänne tuli niitä, jotka uskoivat minuun eivätkä olleet mitään närppineniä, Lumpiola luonnehtii ensimmäisiä vuokralaisia ja osakkeenostajia.
Kirjastoksi liian syrjässä?
Nahkatehtaalla toimii lukematon määrä yrityksiä – isoja ja pieniä – joista yhä tiloissa olevalle Timo Lehtimäelle yrityksineen ja Mersukorjaamolle Lumpiola antaa etenkin arvoa. Se oli yksi ensimmäisiä isoja yhteistyökumppaneita.
Sittemmin kiinteistöyhtiön hallituksesta sivuun jäänyt Lumpiola nostaa esiin myös tiloissa vaikuttavat yleishyödylliset toimijat, kuten suunnistusseura Tarpian Suunnan, Viialan Pyryn torvisoittokunnan sekä Viialan teatterin. Aikoinaan alueella järjestettiin myös Vasenkätisten vestivaalia.
Mutta jos historiankirjoitus olisi mennyt toisin, niin nahkatehtaan nykytilanne voisi olla hyvinkin erilainen. Kun Viialaan tarvittiin uutta kirjastoa, tarjosi Lumpiola kiinteistöstä kahdessa kerroksessa olevaa tilaa, jossa olisi ollut kymmenen toimistohuonetta ja iso avara tila. Kunnan päättäjät eivät kuitenkaan idealle lämmenneet. Perusteluna oli tilojen sijainti liian syrjässä.
Teatteri tyytyväinen tiloihinsa
Nahkatehtaan alueen yksi näkyvimmistä toimijoista on Viialan teatteri, joka asettui paikoilleen vuonna 1998. Tuolloin teatteri oli vielä vuokralla, mutta kahta vuotta myöhemmin se osti tilat itselleen.
Tuota ennen Viialan työväennäyttämön yhdistys oli järjestänyt teatteritoimintaa työväentalolla.
– Kun lähdettiin kehittämään toimintaa, niin todettiin että kun siellä oli juhlia ja muuta toimintaa, niin lavasteet jouduttiin aina purkamaan pois, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Arto Mantela.
Hakusessa oli nimenomaan oma tila, jossa olisi enemmän mahdollisuuksia rakentaa isoja lavastuksia ja valotekniikkaa.
Suuria muutostöitä ei parisataaneliöiseen tehdashalliin tarvinnut edes tehdä.
– Seinät käsiteltiin, ilmastointi laitettiin ja varauloskäytäviä laajennettiin, että saatiin se katsojamäärälle soveltuvaksi.
Mukana operaatiossa oli aktiivisesti myös Viialan kunnan tekninen toimi ja kulttuuritoimi, joiden avulla saatiin levennettyä poistumisteitä ja rakennettua nouseva katsomo.
Mantela sanoo teatteriväen olevan tyytyväinen tiloihinsa. Oma sisäänkäynti varmistaa, ettei katsojien tarvitse harhailla turhaan tehdaskäytävissä. Ainoastaan sitä Mantela harmittelee, ettei teatterista ole saatu esteetöntä tilaa.
