Junan jytke rytmittää matkaa, kun lättähattuun astuu nuori nainen. Hän heittää reppunsa istuimelleen, riisuu takkinsa ja asettuu minua vastapäätä. Vilkaisen hänen piirteitään huolimattomasti kirjani yli ja huomaan, että hänen puolipitkät hiuksensa hapsottavat laittamattomina korkeiden poskipäiden yllä. Tumman oliivimaiset silmät huokuvat lievää masentuneisuutta ja väsymystä. Koitan olla huomaamatta häntä ja keskittyä lukemiseen, mutta en voi olla havaitsematta, kuinka hän kaivaa laukustaan leikekirjan ja alkaa luonnostella piirrosta.
Lasken kirjan syliini, ja naisen kynä pysähtyy, kun hän huomaa mitä luen, ja hänen huomionsa kiinnittyy siihen. Hän katsoo minua hämmästyneenä. Käännän katseeni ulos ikkunasta. Mielessäni soivat juuri lukemani sanat Apostolien teoista, kun Hoviherra kohtaa Filippoksen: Filippos rupesi puhumaan… ja julisti miehelle evankeliumia Jeesuksesta.
Huomaan ikkunan heijastuksesta, että nainen on lakannut piirtämästä ja nojautunut taaksepäin istuimellaan katsellen minua. Tunnen oloni vaivautuneeksi ja aloitan keskustelun kysymällä, minne matka? Hän kertoo poistuvansa seuraavalla pysäkillä. Kun kerron että olen menossa Hankoon asti, hän hämmästyy ja utelee, mitä niin kaukana tekisin. Kerron opiskelevani Raamattua. Nyt silmissä pilkahtaa ensi kertaa valo, suupieli kääntyy hymyyn, kun hän kysyy: Mitä luet?
Käännän Raamatun hänen puoleensa, ja koko hänen huomionsa keskittyy lukemaan profeetta Jesajaa, kun hän kysyy: Uskotko tähän?
Kerron mitä Kristus minulle merkitsee ja millainen Jumalasuhteeni on. Hän kuuntelee kiinnostuneena. Kohta hän alkaa kertoa lapsuuskodistaan, joka antoi hänelle kristillisen kasvatuksen. Nyt hän opiskelee taideakatemiassa. Nuoruuden ajan usko Jumalaan on hiipunut. Yhtäkkiä hän pyytää minua rukoilemaan puolestaan.
Rukoilen, että Jumala saa auttaa ja johdattaa häntä tulevina päivinä niiden asioiden suhteen, joissa hän toivoo apua.
Siinä hetkessä tapahtui jotain erikoista. En tiedä miten sen ilmaisisin. Haluaisin sanoa, että rakastuin tähän naiseen, mutta toivoisin että ymmärrätte mitä tarkoitan. En siis rakastunut häneen mennäkseni hänen kanssaan naimisiin tai aloittaakseni seurustelun, mutta tunne on jopa voimakkaampi, ja se on täynnä iloa ja ihmetystä. Meidän kanssamme oli Kristus.
Kun erosimme, nainen antoi minulle lahjaksi piirtämänsä hevosen. Pidin sitä vuosikymmeniä kirjan merkkinä, ja vielä 40 vuoden jälkeenkin se löytyi jostain muistojeni laatikosta.
30 vuoden kuluttua pidin levynjulkaisukonsertin Malmin konserttikeskuksessa. Tilaisuuden jälkeen istuin levypöydän ääressä, kun luokseni tuli yli 50-vuotias nainen. Hän kiitti minua konsertista ja sanoi: Minä olen se nainen, jonka kanssa juttelit junassa. Olen sinulle vieläkin kiitollinen siitä kohtaamisesta, sillä se käänsi minun elämäni suunnan.
Sama ilo täytti jälleen sydämeni. En olisi tuntenut naista. Enhän ollut nähnyt häntä kuin sen yhden ainoan kerran, mutta se kerta oli niin merkityksellinen, että 30 vuotta oli kuin kuiskaus, ja muistimme kuinka tärkeä hetki se oli meille molemmille.
Tero Kuparinen
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kappalainen
