Ortodoksisella kirkolla on oma maantiede, joka sisältää monenlaisia pyhiä paikkoja. On koko kristikunnalle tärkeitä pyhiä paikkoja: pyhän haudan kirkko ja Jerusalemin muut pyhät paikat, apostolien julistuksen paikat, kuten Syyrian Antiokia, Kreikan Korintti, tai Italian Rooma. Athoksen luostareilla ja moneilla muilla luostareilla on myös maailmanlaajuinen merkitys.
Meillä on myös paikallinen Suomen ortodoksisen kirkon pyhä maantiede. Siinä ovat Valamon ja Lintulan luostarit, oma seurakuntamme ja naapuriseurakunnat ja lähin kirkko tai rukoushuone, jossa käymme jumalanpalveluksissa. Puhumattakaan Taivaan valtakunnasta. Mutta se ei liene enää maantiedettä.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on viime vuosina tehty laaja muutos hiippakunta- ja seurakuntajaossa. Kirkkokuntamme maantiede näyttää muutoksen jälkeen aivan toisenlaiselta. Vanhat ja tutut pyhäköt sijaitsevat nyt uusissa seurakunnissa ja hiippakunnissa. Tampereen seurakunta, johon Akaakin kuuluu, siirtyi viime vuoden alusta Helsingin hiippakunnasta Oulun hiippakuntaan. Tänä vuonna entinen Vaasan seurakunta liitettiin Tampereen seurakuntaan. Akaa kuuluu siis samaan ortodoksiseen seurakuntaan kuin Kokkola ja samaan hiippakuntaan kuin Inari.
Akaalaisille tämä saattaa kuulosta huvittavalta. Muutos ei kuitenkaan ole tehty huumorimielessä. Uudistuksen tavoite on turvata kirkon toiminta alueilla, joilla talous ja seurakuntalaisten pienenevä joukko asettavat seurakunnille haasteita. Muutoksen yhteydessä on olennaista, että ihmiset edelleenkin löytävät tiensä lähimpään ortodoksiseen kirkkoon.
Mutta muutoksella voi olla muitakin seurauksia. Kykymme ja taipumuksemme hahmottaa maailmaa ja vetää rajaa itsemme ja naapurimme välillä ovat perustavanlaatuisia. Uusi hiippakunta- ja seurakuntajako pakottaa meitä näkemään itsemme yllättävässä seurassa. Tampereen ortodoksinen seurakunta ja akaalaiset ortodoksit saavat tottua ajatukseen, että Suomen pohjoiset alueet ovat meidän hiippakuntaamme ja kokkolalaiset meidän seurakuntamme jäseniä. Tämä tarve ylittää mielemme rajat, ja mahdollisuus nähdä vieraita paikkoja ja ihmisiä osina omaa maailmaamme saattaa olla hyvinkin hyödyllinen niin seurakunnassa kuin muuallakin.
Näinä aikoina maailman johtajat kokoontuvat Skotlannin Glasgow´ssa pohtimaan ilmastonmuutosta. Taistelu ilmaston lämpenemistä vastaan on sellainen, missä emme voi vetää liian ahtaita rajoja meidän ja muiden välillä. Toimenpiteisiin pitää sitoutua yhdessä, teknologiaa pitää kehittää yhdessä ja jakaa keskenämme ja muutoksen aiheuttamat kustannukset pitää jakaa niin, että köyhimmilläkin mailla on varaa siihen. Kuulumme yllättäen samaan seurakuntaan itäaasialaisten ja afrikkalaisten kanssa.
Koronapandemia on viime vuosina alleviivannut saman asian: oma hyvinvointimme riippuu pitkälti myös naapurin hyvinvoinnista. Tai niin kuin kirkko asian ilmaisee: kukaan ei pelastu yksin. Ollaan samaa seurakuntaa.
Aleksej Sjöberg
Kirjoittaja on Tampereen ortodoksinen seurakunnan kirkkoherra.
