Pimenevät illat ovat täällä. Katulampun valo osuu keltaisten lehtien lomasta märkään asfalttiin. Kouluista tulee koteihin muistutuksia polkupyörien valoista, somessa pyydetään käyttämään heijastimia ja Akaan Lux valaisi juuri Kylmäkosken. Käydessäni iltalenkillä viime viikonloppuna katselin ihmisten pihoille jo ilmestyneitä valaistuksia.
Pienenä tyttönä laskin perheen automatkoilla, montako jouluvaloa näin ihmisten pihoilla. Kilpailimme veljeni kanssa, siitä kumpi näki enemmän. Nykyään ei kai puhuta enää jouluvaloista vaan kausivaloista. Ovatpa ne sitten mitä valoja tahansa, keskellä pimeyttä tuikkivassa valossa on jotakin lohdullista – tuolla on joku.
Fysiikan lakien mukaan valo tarkoittaa sekä ihmissilmälle näkyvää että näkymätöntä valoa. Ymmärrän, mitä tieteellisesti tarkoitetaan näkymättömällä valolla (esimerkiksi infrapunavalo), mutta ajatus näkymättömän valon ulottuvuuksista on kiehtova. Valo, jota ei näe, mutta joka kuitenkin on. Aivan kuin kristinuskon salattu Jumala. Jumalaa on kuvailtu monin eri sanoin, ja valo on niistä yksi. Siellä on joku.
Valosta puhutaan usein myös, kun puhutaan toivosta, hyvyydestä ja ilosta. Jokin asia tuo valoa elämään. Joskus elämä näyttäytyy synkkänä ja valonlähteet ovat harvassa. Itsekin joskus jään odottamaan jotakin suurempaa käännettä, mutta pitäisi vain muistaa, ettei valopilkun ei tarvitse olla mikään suuri tai poikkeuksellinen asia tai tapahtuma. Tavalliset, arkiset ja joskus mitättömiltäkin tuntuvat asiat elämässä ovat usein kuin pieniä valonpilkahduksia pimeässä. Niitäkin voisi kutsua näkymättömäksi valoksi. Asioita, joita emme varsinaisesti näe, mutta jotka ovat silti. Ne jäävät monesti arjen ja kiireen jalkoihin ja unohtuvat. Viime vuoden loppupuolella päätin, että ensi vuonna teemme toisin.
Olemme siis isompien lasteni kanssa tehneet koko tämän vuoden valopurkkia. Aloitimme heti uuden vuoden jälkeen kirjoittamaan pienille lapuille kaikkia mukavia asioita, joita meille on tapahtunut ja joita olemme yhdessä tehneet. Aina kun lapulle on kirjoitettu asia, se tiputetaan lasipurkkiin hyllylle. Vuoden viimeisenä päivänä avaamme purkin ja muistelemme kaikkea sitä hyvää ja kivaa, mitä olemme vuoden aikana yhdessä tehneet. Uskon, että purkista saamme sinä päivänä koko olohuoneen täyteen näkymätöntä valoa.
Jos itse Jumala on valo, Hänen valoaan ja hyvyyttään säteilee meillekin. Tätä valoa me taas voimme jakaa eteenpäin välittämällä toisistamme ja tekemällä hyviä tekoja. Lisätään siis valonpilkahduksia toistemme elämässä ja kasvatetaan näkymättömän valon määrää. Täällä on joku.
Pysähdy hetkeksi. Millaista näkymätöntä valoa sinulla on ympärilläsi?
Veera Mannila
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan nuorisotyönohjaaja.
