Jeesus sanoo:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:19-24)
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle”. Mihin me sitten niitä kokoaisimme?
Kaikki se, mitä me omistamme, jää tänne maan päälle. Ihminen syntyy ja kuolee yhtä köyhänä, vailla mitään omaisuutta. Mitään me emme täältä mukanamme saa viedä. Siksi Jeesus käski koota aarteita taivaaseen.
Meidän maailmastamme eivät huolet ja murheet lopu. Koko elämämme saamme miettiä, miten jaksaisimme eteenpäin ja kuinka pärjäisimme edes kohtuullisesti kaikkien vaatimusten ristipaineessa. Ja näiden kaikkien keskellä meidän pitäisi löytää se aarre, jonka arvo ei katoa.
Jumalan huolenpito on tämän pyhän aihe, siihen päivän evankeliumikin kehottaa luottamaan.
Jumalan huolenpitoon luottaminen ei kuitenkaan tarkoita helppoa elämää. Se ei myöskään tarkoita velttoa vastuuttomuutta tai sokeaa luottamista yli-inhimillisiin ihmeisiin jokapäiväisessä elämässä.
Jokaisen elämään kuuluu myötä- ja vastatuulta, ylä- ja alamäkiä.
Jumalan huolenpitoon luottaminen on sen tunnustamista, että yksin ei voi kaikkeen vaikuttaa. Kaikkeen ei missään nimessä tarvitsekaan vaikuttaa. Jumalan huolenpitoon luottaminen on sitä, että hyväksyy elämään kuuluvat asiat. Nekin, joita ei voi muuttaa, vaikka haluaisi.
Kysymys aarteiden keräämisestä tai kahden herran palvelemisesta on ajankohtainen myös meille, jotka elämme pari vuosituhatta Jeesuksen jälkeen.
Kyse on lopulta siitä, mihin me viime kädessä uskomme, ihmiseen vai Jumalaan. Se kysymys on tuo Jeesuksen mainitsema yksi ja tarpeellinen asia. Se tuo mukanaan kaiken, myös luottamuksen Jumalan huolenpitoon. Jumalaan luottaminen ei silti merkitse passiivisuutta tai vastuuttomuutta.
Jeesus neuvoi suhteuttamaan asioita. Hän opetti hyvää hyödyttömyyttä, jaloa joutilaisuutta, pyhää huolettomuutta. Se on sellaista arvojen suhteellistamista, joka tuo esiin elämän todella tärkeät asiat. Siitä nousee esiin myös se käsky, joka käskee meitä pyhittämään lepopäivämme. Siis pyhittämään jotain myös meille itsellemme, jotta jaksaisimme jokapäiväisessä elämässä.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Tuon aarteen myötä löydämme sen, mikä kantaa eteenpäin myös kaikkien elämän vaikeuksien läpi. Jeesus itse osasi luottaa Jumalan huolenpitoon sellaisella tavalla, joka meiltä tuskin onnistuu.
Kalle Roine
Kirjoittaja on Kalvolan kirkkoherra
