Olen ajatellut viime aikoina kovin paljon lähimmäisen rakkautta. Lähinnä siitä näkökulmasta, miten lähimmäisen rakkautta osoitetaan konkreettisella tasolla. Koen monen muun tavoin, että lähimmäisen rakkautta on helpompi osoittaa seuraavaa kuin edellistä sukupolvea kohtaan. Tai ainakin niin, että edellinen sukupolvi haluaa pärjätä liiankin pitkään ilman apua.
On selvää, että vanhempana hoivaamme ja osoitamme rakkautta omille lapsillemme. Useimmat vanhemmat tarvitsevat päivähoidon lisäksi apukäsiä, jolloin mm. isovanhempien merkitystä ei voi millään korvata varsinkaan silloin, jos he asuvat lähellä. Isovanhempien korvaamattomuus tulee esiin myös siinä, että lasten hoitaminen on useimmiten vastikkeetonta, jolloin lasten vanhemmat pystyvät taloudellisesti pitämään taukoa arjesta.
Entäpä toiseen suuntaan katsominen? Riittäkö aikamme ja heltiääkö voimavarojamme myös ikäihmisten suuntaan? On oleellista, että sukupolvien välillä ei ole keskustelemattomia ristiriitoja. Liian usein kuulen kommentointia siitä, että nuorempi sukupolvi ei ehdi huolehtia tai välitä ikäihmisistä. Valitettavasti on myös tilanteita, jolloin vanhempi sukupolvi on vähätellyt tahi arvostellut nuorta sukupolvea niin, että nuorempi sukupolvi ei jaksa jatkuvaa moitetta. Ei haluta tavata velvollisuudentunnosta vaan pidetään yhteyttä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa yhteistyö sujuu. Onneksi sukupolvien välinen yhteistyö voi myös toimia todella mallikkaasti. Läheiset osallistuvat jopa kotihoitoon hoitamalla rinnalla osan käynneistä, jolloin keskusteluunkin ikäihmisen kanssa on paremmin aikaa. Vastaavasti suvun nuoria on hyvä kannustaa poikkeamaan jutulle, lukemaan tai saattelemaan isovanhempi ulos. Yhdessä toimien kotona asuminen tuntuu ikäihmisestä turvalliselta.
Entäpä naapuriapu – olipa kyseessä lapsi tai ikäihminen? Yhä useammat naapurit tarjoavat omasta iästään riippumatta apuaan lapsiperheelle vastikkeetta tai pientä muistamista / palkkiota vastaan. Selvästi vähemmän on niitä naapureita, jotka huomaavat tarjoutua auttamaan ikäihmisen hoivaamisessa vaikkapa niin, että ikääntyneen pariskunnan asioista vastaava puoliso pääsee hoitamaan omia asioitaan vähemmällä vaivalla ilman heiveröisemmän puolison mukaan ottamista. Apua tarjotaan ja otetaan vastaan mieluummin ulkotöihin tai pidemmän poissaolon aikana kukkien kasteluun liittyen. Ikäihmisen hoivaamiseen ei kehdata pyytää ja vaivata, mutta kyse on myös siitä, että ei luoteta kotia naapurille. Toisaalta avun tarjoaminen ei ole helppoa sekään. Pelätään, ettei osata riittävästi tai, että jos kerran lupautuu, niin saa olla alvariinsa auttamassa. Ei huolta – vapaaehtoisuus on määriteltävissä oman näköiseksi.
Kannustan laajentamaan keskustelua sukupolvien välillä ja naapurien kesken. Jo keskustelu osoittaa lähimmäisen rakkautta, josta voi seurata ensin pieni apu ja myöhemmin vaikka mitä hyvää lisää.
Erja Pentti
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kirkkovaltuutettu
