Laatokan Karjalasta lähtöisin oleva Tuovi Anselmi Pukarinen on ehtinyt elää monissa paikoissa ja sopeutua mitä erilaisimpiin olosuhteisiin. Toimettomana hän ei ole osannut olla. Joka paikassa on täytynyt tehdä töitä, rakentaa elämän edellytyksiä, huolehtia perheestä, mutta myös harrastaa. Viialaan syyskuussa 93 vuotta täyttävä Pukarinen päätyi ensi kerran vuonna 1947, paluumuuttaja hänestä tuli Raili-vaimonsa kanssa vuonna 2017.
Vaikka elämä on heittänyt Tuovi Pukarista paikasta ja tilanteesta toiseen, se ei ole hionut pois karjalaispojan välittömyyttä vielä myöhemmälläkään iällä.
Vain kantele mukaan
Vuonna 1928 syntyneen Tuovi Pukarisen elämän ensiaskeleet on otettu Pitkärannassa. Laatokan koillisrannikolla olevassa kaupungissa lapsuuden kesät olivat onnellisia. Pukaristen asuinpaikka sijaitsi vieläpä saaressa.
– Kyllähän minä viimeiset kesät muistan. Se oli mukavaa aikaa. Oli vapaata, ja kaikki samanikäiset lapset olivat kavereita keskenään, Pukarinen sanoo.
Hän muistelee tapaamistaan lapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut nähnyt 80 vuoteen ennen kuin tapasi hänet Valkeakoskella. Yhteinen taival erkani aikoinaan Liperissä, jonne heidät talvisodan syttyessä evakuoitiin. Kuten monilla muillakin evakoilla, taipaleesta tuli pitkä.
– Meidät lastattiin junaan syksyllä 1939. Tuli tieto, että mitään muuta ei saa ottaa mukaan kuin sen, minkä pystyy käsissään kantamaan. Kahden viikon muonat pitäisi olla mukana. Siitä junaan härkävaunuihin, johon meidät vietiin jo aamupäivällä. Koska oli vain yksi raide käytössä ja niin paljon sotilaita liikkeellä, jouduttiin olemaan asemalla iltahämärään saakka ennen kuin ilmoitettiin, että luukut kiinni, juna lähtee. Silloin jo Salmi, rajalle päin seuraava iso pitäjä, paloi.
Kaksi viikkoa myöhemmin perässä tulleilla isoveli Einolla ja isä Oskarilla ei ollut juuri enempää mukanaan. Pieneen kelkkaan oli kuitenkin mahtunut isän Tuoville tekemä kantele.
– Se oli ainoa tavara, jonka kotoa lähtiessäni sain.
Ensimmäinen työpaikka
Liperistä päädyttiin Riistavedelle ja sieltä edelleen Kiuruvedelle. Siellä maalaistöiden lomassa jatkui myös koulunkäynti toisella luokalla, vaikka hän oli sen jo kertaalleen käynyt. Purnaaminen ei auttanut, mutta toiselta luokalta hänet siirrettiin suoraan neljännelle.
– Pitkäranta vallattiin takaisin kesän 1941 aikana. Sinne ruvettiin laskemaan evakoita takaisin syys-lokakuussa. Lähdettiin heti ensimmäisten joukossa. Siellä oli vielä sodan jäljet näkyvissä. Meidän talo oli poltettu. Nurmikalliolta löytyi rantakalliolla oleva neljän perheen asuttava talo. Siellä me oltiin siihen saakka, kunnes tuli toinen lähtö 1944.
Päästötodistus irtosi neljännen luokan jälkeen, mutta jatkokoulu sujui heikommin ajan kuluessa enimmäkseen arestissa.
– Itä-Karjalan osuusliikkeen toimitusjohtaja kysyi isältä, että eikös sinulla ole poika, josta olisi juoksupojaksi. Johtaja käski minua käymään ja minut hyväksyttiin. Minulla oli hallinnassa varastorakennus, josta toin myyjätytöille tavarat tiskimyyntiin.
Onni työpaikasta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä pian Suomi oli taas perääntymisvaiheessa ja lähtö jälleen edessä. Kaupan täytyi kuitenkin olla toiminnassa niin kauan kuin mahdollista, joten tällä kertaa Tuovi oli viimeisten lähtijöiden joukossa.
Kaupan henkilökunta päätyi Varkauteen, Tuovin perhe oli huhun mukaan menossa jonnekin päin Pohjanmaata. Sinne Tuovikin suuntasi, vaikka kaupanhoitaja houkutteli jäämään töihin Varkauteen.
– Minä hyppäsin junaan. Haapamäellä ihmettelin, että täällähän on Pitkärannan väkeä. He olivat välitauolla vasta menomatkalla. Minä lähdin heidän mukaansa. Sieltä mentiin Alavudelle saakka. Siellä oli sitten kuorma-autot, jotka lähtivät viemään meitä Kuortaneelle. Meidät vietiin ensin Lentilään isoon maalaistaloon, ja sieltä päädyttiin Sarvikkaan kylään.
Viiala kutsuu
Pohjanmaa oli Tuoville vain välietappi, sillä maalaispitäjistä ei löytynyt nuorelle pojalle töitä.
– Ruvettiin haistelemaan työpaikkoja. Ihan ensiksi menin Vilppulaan Kolhoon. Päädyin 17-vuotiaana metsätöihin. Siellä olin vain pari kuukautta ennen kuin pääsin sahalle. Se tuntui jo ylennykseltä. Velipoika oli myös siellä töissä, mutta hän halusi lähteä hakemaan töitä muualta. Raumalla tehtiin sotakorvaustaloja talotehtaalla. Siellä sai myös asua vanhalla suojeluskuntatalolla.
Sieltä tuli lähtö, kun korttiringin toimintaa seurannut Tuovin isoveli Eino paljasti huijauksen, ja väki alkoi pelätä poliisin pahnoille viedyn arvaamattoman korttihuijarin kostoa. Oli edessä paluu takaisin Kolhoon. Tuovin elämän kannalta ratkaiseva käänne oli, kun Eino-veli ei viihtynyt työpaikassa, vaan päätyi Viialaan keväällä 1947 ja houkutteli pikkuveljensäkin paikalle kirjoittamalla, että talotehtaalla on samanlaiset koneet, joita hän oli käyttänyt jo Raumalla. Asuntojakin oli tarjolla.
Raili löytyi palokunnantalolta
Tuovi Pukarisen ensimmäinen Viialan koti oli Santinmäessä. Samana vuonna saatiin vielä Tuovin isä ja äiti Anastasia Kuortaneelta Viialaan.
Vuosi 1947 osoittautui monin tavoin käännekohdaksi, sillä vaimonsa Railin Tuovi löysi palokunnantalon tansseista pitkänäperjantaina. Pieni vilppi kuitenkin tarvittiin asioiden järjestämiseksi. Tuovi oli tanssittanut niin Railia kuin tämän siskoa Aulia, ja Tuovin pyydettyä saattamaan Raili kotiin tämä olisikin mennyt siskonsa kanssa. ”Aulihan meni jo ajat sitten”, vastasi Tuovi ja pääsi näin saattamaan Railin aina Kylmäkoskelle saakka, jossa hän tuolloin asui. Siitä lähtien on yhtä pidetty.
Vuonna 1950 pariskunta meni toisena parina naimisiin Viialan uudessa kirkossa ja sai viisi lasta ja myöhemmin liudan lastenlapsia ja lastenlastenlapsia.
Töiden talotehtaalta loputtua kävi Tuovi vuoden verran töissä Tampereella korkoverstaalla. Tämän jälkeen asettauduttiin Viialaan, mitä nyt hetken verran piipahdettiin myös Hangossa. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt perheelliselle miehelle asuntoa, ja niinpä Tuovi jatkoi hommiaan Eero Rantalan puusepänverstaalla, josta oli Hankoon lähtenytkin.
Mies jääkiekkomailan kanssa
Tässä välissä Sallinkulmalle oli yhteistyössä isän ja Eino-veljen kanssa rakennettu omakotitalo, jossa he kaikki perheineen asuivat. Sen käytyä nopeasti pieneksi, hankki Tuovi toisen tontin, jonne ryhtyi rakentamaan taloa omalle perheelleen. Sinne päästiin muuttamaan 1960.
Kauaskantoisimmat vaikutukset syntyivät kuitenkin Tuovin päädyttyä jälleen Eino-veljensä perässä tekemään suksia ja veneitä Ville Korhosen ja Aarne Serkolan verstaaseen.
– Kerran sinne tuli mies jääkiekkomailan kanssa, esitteli itsensä Nummisen Kalluksi. Hän kysyi, pystyisittekö tekemään tällaisen mailan, kun täällä kerran puutöitä tehdään. Purettiin se maila ja katsottiin kuinka se on tehty. Velipoika liimasi lavat, ja minä tein konetyöt. Kolmas velipoika lakkasi ja leimasi mailoihin Montrealin nimen.
Näin Tuovilla on siis osansa Montrealin jääkiekkomailojen historiallisessa tarinassa. Kalevi Nummisen ideoima Montrealin jääkiekkomaila oli etenkin 1970- ja 80-luvuilla yksi käytetyimmistä ympäri maailman.
Muutto Montrealin mukana
Serkolalle ja Korhoselle tuli kuitenkin yhtiöriita, ja Tuovi päätyi jälleen kiertämään työpaikkoja Viialassa, Keimolassa ja Valkeakoskella. Montreal-Urheilu oli investoinut Nirhan vanhaan viilatehtaan kiinteistöön ja aloittanut siellä teollisesti jääkiekkomailojen valmistuksen. Tuovin nähtyä lehdessä ilmoituksen tarjolla olevasta työpaikasta, hän löysi itsensä jälleen mailan varresta, vaikka olikin tullut tehtaaseen töihin rakennushommiin.
Puristettuaan aikansa laitosmiehenä mailanvarsia ja tehtyään teriä, tuli tuttu mies puheille.
– Kallu tuli multa kysymään, olisiko sulla periaatteessa mitään sitä vastaan, että tulisit työnjohtajaksi.
Tuovilla ei ollut ja näin hän tuli suostuneeksi työhön, josta olisi jäävä myöhemmin vielä eläkkeelle.
Niin luja suhde työpaikkaan oli, että kun tehtaalla oli laajennustarpeita, hän muutti perheineen vuonna 1978 Padasjoelle, josta Montreal oli hankkinut uuden hallin. Viialastakin tukea laajentumiseen kysyttiin, mutta kunnanisille enimmillään 40 henkeä työllistänyt oli pikkufirma.
– Täällä sanoivat, että ei se siellä Padasjoella kahta vuotta enempää ole pystyssä ennen kuin se menee konkurssiin.
Montrealiin uskoi kuitenkin kymmenen työntekijää, jotka lähtivät uuden tehtaan mukana Padasjoelle. Luottamus oli syntynyt, sillä palkka oli hyvä ja työnantaja luotettava.
– Minun vanhin poikani oli viime kesään saakka siellä töissä, kun jäi eläkkeelle. Tehdas lopetti viime vuonna, yli 40 vuotta se toimi.
Paluu Viialaan
Pukaristen alkuperäinen ajatus oli muuttaa eläkkeelle jäätyään pois Padasjoelta, mutta lastenlasten oltua kouluunmenoiässä päättivät isovanhemmat jäädä vielä paikkakunnalle avuksi.
Olosuhteiden pakosta muutto alkoi kuitenkin tulla ajankohtaiseksi.
– Padasjoki on niin kaukana muusta maailmasta. Julkiset yhteydet on huonot, ja ajokorttikin alkoi olla yhdeksääkymmentä vuotta lähestyttäessä vaarassa. Kun tytär muutti Toijalaan, niin päätettiin, että kyllä se on Viiala, mihin me mennään.
Ja kyllähän Viiala oli jättänyt jälkensä Tuoviin. Ja Tuovi Viialaan. Hän oli osallistunut järjestöyhdistyksen talon Sampolan rakennustöihin ja jopa kiinnittänyt talonsa lainan vakuudeksi. Lisäksi hän oli Pyryssä piirinmestaruustasolla menestynyt painija. Oma osansa oli poliittinen toiminta muun muassa jäsenmaksujen kantajana. Aikaa riitti myös esiintymisiin kisälliporukoissa.
– Millä sitä onkaan kaiken kerinnyt tekemään? Moni on sanonut, että ei tuo ole tottakaan. Kun yöllä tulee filmi päähän, niin ei meinaa millään saada poikki. Siinä menee monet työpaikat ja monet paikkakunnat.
Nyt elämä on tasaantunut, kun Tuovi ja Raili löysivät vuoden alussa uuden asunnon Viialan keskustasta.
Mutta paikoilleen ei Tuovi ole jäänyt vieläkään. Hän on ikäisekseen notkeassa fyysisessä kunnossa, sosiaalisesta elämästä löytyy boccian heittoa Sampolassa pari kertaa viikossa. Lisäksi Tuovi huolehtii pariskunnan kodinhoidosta, kun Railin jalat ovat menneet huonoon kuntoon.
– Kyllä mun elämä on kirjava ja vaiherikas ollut.
