Kun Toijalassa asuvat Tuula ja Jorma Nerama lähtevät Haittilantieltä käymään keskustassa, hyppää Tuula, 74, pyörän selkään ja Jorma, 77, huristelee invamopollaan eli kolmipyöräisellä sähköskootterillaan. Omaa autoa tai ajokorttia pariskunnalla ei ole ollut koskaan.
– Autoa ei ole tarvinnut, kun junat ovat aina kulkeneet, asema on lähellä ja bussipysäkki ihan vieressä. Kela-taksilla pääsee sairaalaan, invamopolla terkkariin ja kaikkein pahimmilla keleillä voi käyttää taksia. Myös tenavat ja miniät auttavat tarvittaessa, Tuula kertoo.
Jorma arvelee, että autottomuus on ollut sekä nuukuutta että viisautta.
– Auton ylläpito maksaa, ja on pärjätty hyvin ilmankin. Olen laskenut, että saan ajaa taksilla kuinka paljon tahansa, kun olen säästynyt autokuluissa, Jorma kertoo.
Töihin pappatunturilla
Neramat asuivat 50 vuotta Palkinpäässä omakotitalossa, joka on nykyisin perheen mökkinä. Kun talossa piti tehdä remonttia ja Jorma sairastui, koti vaihtui kerrostaloasuntoon, lähemmäs terveyskeskusta.
Tuula on tehnyt pisimmän työuran Hakalehdon vanhainkodissa, jonne hän kulki Palkinpäästä pyörällä kesät talvet 25 vuotta. Jorma ajoi työmatkat Terätuotteelle pappatunturilla.
– Minulla on ollut useampia pappatuntureita ja vieläkin on kaksi. Mopo oli kaikista paras työmatkoille. Se oli nopea ja turvallinen, kun noudatti sääntöjä, Jorma sanoo.
Istuimet edessä ja takana
Neramat eivät kaivanneet omaa autoa edes silloin, kun puolentoista vuoden ikäerolla syntyneet pojat olivat pieniä. Kun pienempi kulki vaunuissa, isoveli käveli tai istui laudalla vaunujen päällä. Myöhemmin toisella oli istuin äidin pyörän tarakalla ja toisella edessä ohjaustankoon kiinnitettynä.
– Siinä vaiheessa, kun pojat saivat omat, pienet kolmipyörät, he pyöräilivät, ja minä kävelin ja vedin narulla heikompaa. Pyörillä mentiin joka paikkaan, Tuula muistelee.
Lomareissut ja Tampereen-sukulaisvierailut sujuivat junalla, Valkeakoskelle matkattiin linja-autolla.
– Jouduimme jäämään yleensä pois pari kolme pysäkkiä liian aikaisin ja kävelemään loppumatkan, kun vanhemmalla pojalla tuli bussissa aina paha olo, Tuula kertoo.
Kun pojat saavuttivat ajokortti-iän, hankkivat molemmat kortin ja auton.
– Kun nuorempi poika lähti armeijaan ja auto jäi pihaan, mietin hetken, että jos perskules ajaisi vielä kortin. Silloin olisin voinut olla kuskina kalareissuilla. Mutta missään vaiheessa ei ole tullut oikeasti sellaista oloa, että nyt sen hankin. Ei ne meille varmaan olisi korttia antaneetkaan, Tuula epäilee.
Kalareissuille kyyti on järjestynyt tarvittaessa kalastuksesta innostuneilta perhetutuilta.
Suojatiet vaaran paikkoja
Tuulan mielestä Toijalassa on helppo pyöräillä ja pyöräteitä pitkin pääsee joka paikkaan. Jalankulkijana Tuula on pannut merkille, että kaikki autoilijat eivät piittaa suojatien eteen pysähtyneestä autosta.
– Kun auto toppaa suojatien eteen, voi joku mennä kohauttaa silti ohi. Siinä toppaavakin autoilija alkaa heristää nyrkkiä, että eikö tuo nainen menekään yli.
Kuusi vuotta invamopoa ajanut Jorma kulkee Toijalassa pelkästään ennalta hyväksi havaittuja reittejä. Keskustaan hän kiertää Kurisjärventien kautta, koska Miljoonasillan kevyen liikenteen väylä on kapea ja reuna korkea. Pisimmät huviajelut ovat suuntautuneet Terisille.
Talvipyörässä nastarenkaat
Jorman kolmipyöräiselle pahimpia paikkoja ovat korkeat rotvallin reunat ja talvella polanteiset tiet, joiden yli ei mopolla pääse. Kaatumisia sattunut kaksi kertaa, kun etupyörä on pudonnut rotvallin reunalta ja kun tiellä ollut kova lumimöykky.
– Autoilijat ovat fiksuja tällaista ajopeliä kohtaan. Kun autoilija näkee minun olevan kääntymässä, jäädään kauemmas odottamaan, että pääsen tien yli, Jorma kiittelee.
Tuula polkee talvisin nastarenkailla varustettua pyörää. Pyöräilyvuosien aikana hän on kolaroinut kerran törmättyään tiekarhuun lähellä Toijalan asemaa vuonna 1967. Tuula odotti silloin perheen esikoista ja oli kolmannella kuulla raskaana.
– Vauvalle ei sattunut mitään, mutta pyörä meni ihan solmuun, Tuula kertoo.
