Oskari Koittola oli 1920-luvun koittaessa uuden alussa. Takana oli sisällissota ja tuomio, jonka Nakkilasta maailmalle lähtenyt Koittola istui Suomenlinnan vankileirillä. Ei ole tiedossa, kuinka kauan hän syksyllä 1918 pakkotyölaitokseksi muuttuneessa Suomenlinnassa tuomiotaan kärsi, mutta viimeistään seuraavana vuonna hän oli vapaa, kun viimeisetkin punavangit vapautettiin.
Kovin konkreettista syntiä ei Koittolan niskoille saatu. Valtiorikosoikeuden arkistoista löytyvän luonnehdinnan mukaan Koittola oli ”luotettava, mutta tuntuu jotenkin rikolliselta”. Rintamalla Koittola oli ase kädessä kuitenkin nähty, mikä riitti tuomioon.
Vuonna 1921 25-vuotias Oskari Koittola löysi itsensä Viialasta. Entinen renki ja maatyöläinen sai töitä nahkatehtaalta ja oli ilmeisen hyvissä väleissä tehtaanjohtaja Hugo Sandbackan kanssa, koska tämä neljä vuotta myöhemmin vaimoineen myi Koittolalle ja hänen ompelijatarvaimo Annalle tontin 7850 markan hintaan aivan Viialan kartanon vierestä.
Myös Sandbackalla oli menneisyys Nakkilassa, jossa hän omisti nahkatehtaan 1920-luvun molemmin puolin. Myydessään tontin Koittolalle oli hän luopumassa myös Viialan tehtaasta, joka myytiin Aaltosen kenkätehtaalle 1925.
Omenoita ja koirankoulutusta
Taloa alettiin rakentaa vuonna 1926, ja valmista tuli seuraavana vuonna. Työmatka nahkatehtaalle ei ollut muutamaa sataa metriä pidempi, ja vapaa-ajan Oskari vietti omenoita kasvattaen ja rakasta saksanpaimenkoiraansa Tomia kouluttaen.
Aikalaisten muistot Koittolasta liittyvätkin nimenomaan näihin kahteen harrastukseen. Tontilla oli parhaimmillaan 30 omenapuuta, joiden satoa Koittola myi viialalaisille. Ja olihan omenoista myös viinin tekoon.
Niin tosissaan Koittola omenoidensa kanssa oli, että hän saattoi vartioida Tomin kopissa pihalla, että voisi narauttaa omenavarkaat itse teosta. Tomia hän valmensi lähellä sijainneella harjoitusradalla. Kerrotaan koiran saavuttaneen palkintojakin.
Oskari Koittola jäi nahkatehtaalta Eläkkeelle vuonna 1961. Hän kuoli vuonna 1966 ja Anna-vaimo vuonna 1977.
Remontti vanha tunnelma säilyttäen
Lapsettomien Koittoloiden kuoltua talo päätyi 1970-luvulla Lehtosen pariskunnalle. Jaakko ja Niina Lehtonen asuivat lapsineen talossa aina 2000-luvulle saakka, ennen kuin tieto tyhjillään jääneestä talosta kiiri Viialan Sallinkulmalla asuneiden Markus ja Leena Mantereen korviin. Ensinnä he ihastuivat paitsi taloon myös sen käytännölliseen sijaintiin.
– Meidän tyttären kaveri oli puhunut hänelle, että heidän lähellään on tyhjänä oleva talo, johon voisitte muuttaa. Siksi lähdimmekin etsimään, onko talo myynnissä. Silloin Rasin koulu oli vielä toiminnassa. Tässä oli lapsille kaverit ja koulu lähellä, kuvailee Valkeakosken Musiikkioistossa soitonopettajana toimiva Leena Mantere vuonna 2013 tapahtunutta ostopäätöstä.
Talo oli tuolloin 1970-luvun kunnossa.
– Eristystä tarvittiin lisää, ja totta kai taloa haluaa muutenkin laittaa oman maun mukaan, musiikintutkijana toimiva Markus Mantere muistelee.
Remontti oli iso. Uusituiksi tulivat niin sähköt, putket, katto kuin lähes kaikki muukin. Markus Mantere korostaa, että vanha tunnelma haluttiin kuitenkin säilyttää.
– Sen takiahan tänne tultiin.
Muutoksia ympäristössä
Muutoksia on talossa ja sen ympäristössä koettu ennenkin. Alun perin talossa oli kaksi sisäänkäyntiä, sillä yläkerrassa on joskus ollut alivuokralaisia. Siellä toimi myös Anna Koittolan ompelimo. Lehtoset olivat kuitenkin muuttaneet rakenteita ja tehneet talosta käytännöllisemmän yhden perheen asunnon.
Sitäkin suurempia muutoksia on koettu talon ulkopuolella. Nykyinen Rautatienkatu rakennettiin 1970-luvun alkupuolella. Se menee aivan Mantereiden ja tien toisella puolella olevan Vallin talon välistä nykymittapuun mukaan todella lähellä. Konkreettista haittaa lähellä olevasta tiestä ei kuitenkaan ole koitunut.
– Alkuun aamuliikenne saattoi joskus herättää, mutta nyt siihen on jo tottunut, Markus sanoo, ja Leena muistuttaa, että itse piha on kuitenkin aidan takana suojassa.
Sen sijaan liikenne toisesta suunnasta on hiljentynyt. Naapurissa olevan, vaneritehtailija Arvi Kilpisen entisen kodin, niin sanotun Päämajan edestä radan alta menee nykyään vain kevyen liikenteen väylä. Toista oli Koittolan aikaan, kun kulkutie meni vielä radan yli. Silloin Kilpisen karhukoira Nalle muisti tervehtiä töistä palaavaa Oskari Koittolaa haukkumalla koko aidan mitan, kunnes tämä pääsi kotiin.
Lähteet: Kansanperinteen arkisto, Valtiorikosoikeuden arkistot, Hannu Pohjaston ja Eino Mantelan haastattelut
Huvilamaisuutta työläisympäristössä
Koittolan ulkoarkkitehtuuri ei viittaa rakentamisajankohtaansa. Tyypillinen esimerkki 1920–30-lukujen arkkitehtuurin tyylistä on sen sijaan tien toisella puolella oleva Vallin talo. Tosin sen ikkunat on vaihdettu joskus 50-luvulla.
Talojen katot olivat 20–30-luvuilla joko mansardeja, kuten Vallin talon, tai matalia, jopa aumattuja harjakattoja. Esimerkiksi Rasin kivikoulu on tyypillinen klassismin edustaja 1920-luvulta. Esikuvana oli sata vuotta aiempi klassismi, jonka vaikuttavin kokonaisuus Suomessa on Senaatintorin ympäristö.
Ei ole kuitenkaan tavatonta, että etenkin kansanrakentajat, myöhemmin rakennusmestarit ja kirvesmiehet sämpläsivät eri tyylejä. Rakennusten ajoittamiseen tämä ilmiö tuottaa pohdintoja. Kun mietin missä muualla olisi tyyliltään vanhahtavia Koittolan kaltaisia taloja tuli mieleeni Tampereen Viinikka.
Viinikan vanhin alue on rakentunut noin kymmenen vuoden aikana, 1915–1925. Niinpä talojen rakennusajat ovat tiedossa. Viinikassa näkee silti paljon T-ikkunoita, jotka olivat arkkitehtuurissa muotia 1800-luvun lopulla. Laudoituksen jaottelu eri kenttiin on vanhahtavaa, samoin kattojen jyrkkyys ja räystäiden yksityiskohdat eli kaikki ne osat, joista puuarkkitehtuurin tyyli on tunnistettavissa.
Uskon, että Viinikan hartiapankkirakentajat tulivat Kyttälän ja Tammelan vuokrataloista. Ne oli rakennettu 1800-luvun lopulla. Sitten kun edessä oli oman talon rakentaminen, oli helpointa jäljitellä sellaista, minkä keskellä oli joka päivä elänyt.
Joka neliö käytössä
Koittolan talo muistuttaakin Viinikan työläisten itselleen rakentamia taloja. Asuntopula oli kaikilla teollisuuspaikkakunnilla aina 1950-luvulle saakka huutava. Niinpä oli käytännöllistä tehdä jyrkkä katto, jopa mansardi, koska silloin saattoi yläkertaan sisustaa yhden tai jopa kaksi hellahuonetta. Viinikassa ja Pispalassa on aivan tavallista, että Koittolan kokoisessa ja näköisessä talossa oli alkuun neljä asuntoa. Vielä sotien jälkeen työläisperheet asuivat ahtaasti.
Asun Toijalassa talossa, jonka kirvesmies Salo rakensi perheelleen vuonna 1936. Yhdeksänhenkinen perhe asui kamarin ja keittiön talossa, eikä se ollut mitenkään harvinaista. Meille elintasopossuille kylläkin käsittämätöntä.
Koittolassa on myös ripaus huvilamaisuutta: yläkerran ulkoneva puolipyöreä ikkuna poikkipäädyssä. Huvilamaisiin taloihin oli varaa pikkuvirkamiehillä ja porvareilla. Alemmalla keskiluokalla, niin kuin nyt sanottaisiin. Toijalan Pätsiniemeen rakennettiin vuosisadan alussa paljon konduktöörien, opettajien ja kauppiaiden ”huviloita”, joissa siis asuttiin kyllä ympäri vuoden. Omakotitalohan on ruotsiksi villa.
Varakkaimmat saattoivat jopa antaa arkkitehdille toimeksiannoksi talon piirustusten laatimisen. Usein sitten piirustuksia kierrätettiin, niin että luovasti muuteltiin kokoa ja näköä tai yksityiskohtia. Arkkitehdin silmä yleensä huomaa tällaiset sovellukset. Kun ammattisuunnittelijan piirustuksia muokkaillaan, syntyy usein hassuja mittasuhteita julkisivuihin ja epäkäytännöllisiä ratkaisuja pohjapiirroksiin.
Ajattelen, että jonkin huvilamaisen yksityiskohdan lisääminen tavalliseen työläisten asuintaloon on ollut kujeilua niitä kohtaan, joilla oli varaa rakennuttaa hienompia taloja. Edellä kuvatulle ilmiölle on myös vastakohtansa: työläiskaupunginosien rakentumisen vauhdittamiseksi tarjottiin rakentajille mallipiirustuksia somista porvarillisista pikkutaloista, esimerkiksi Viinikassa. Ehkä niitä pidettiin liiankin sievistelevinä työläisen makuun, koska niihin ei juurikaan tartuttu.
Mistä varat omaan taloon?
Miten on ollut mahdollista, että nahkatehtaan työläinen Oskari Koittola puolisoineen on saanut tontin näin läheltä kartanon pihapiiriä? Yleensä omistava luokka on pitänyt jonkinmoista hajurakoa tehtaidensa työläisiin. Ehkä hän oli niin tärkeä mies tehtaan tuotannossa, että oli fiksua antaa hänen asua lähellä. Silti.
Toinen arvoitus on, mistä Koittola sai varat talon rakentamiseen. Todennäköisesti Sandbackalta lainaamalla. Mutta mikä motiivi oli Sandbackalla rahoittaa yksittäinen työläisen talo? Patruunat kyllä tukivat työväkensä asumista Finlaysonista Huurteen Suomiseen asti mutta yleensä huokeilla tonteilla, isoille asuinalueille ja ilmaisella rakennusmateriaalilla.
Koittolan talon serkkuja, huvilamaisuudella kujeilevia työläisten rakentamia taloja löytyy siis runsaasti Tampereelta ja Toijalastakin, mutta vähemmän Viialasta. Vai onko niitä purettu? On hienoa, että Koittola on säilynyt, vaikka tie siirrettiin sen toiselle puolelle. Kortteleiden muutokset tietävät yleensä vanhojen rakennusten poistamista. Säilyminen on kuitenkin aina suhteellista: joka korjauksessa tehdään uutta ja muutetaan alkuperäistä.
Lasse Majuri
Kirjoittaja on akaalainen arkkitehti
