Uusi kirkkovuosi on alkanut. Hoosiannat on laulettu. Jumala, minulla ei ole yhtään riemullinen olo. Mistä minun pitäisi riemuita?
Siitäkö, että elämme suuressa epävarmuudessa koronan takia. Vai siitä surun murtamasta nuoresta miehestä, joka sanoi, ettei jaksa enää hakea töitä, koska ei kuitenkaan tule valituksi.
Vai onko riemuni aiheena yrittäjät, jotka selaavat laskupinoaan ja pohtivat, kannattaako ensi vuonna vielä jatkaa.
Siitäkö riemuitsen, kun huumeet leviävät kaupungissamme lapsillekin.
Hoosianna, auta, pelasta.
Elämä on niin vaikeaa.
Jumala, minä näen kyllä.
Ja minä tiedän.
Sydän huokaa.
Tuntuu, että koko luomakunta huokaa.
Mitä olemme tehneet.
Ja mitä olemme jättäneet tekemättä.
Hoosianna, auta, pelasta.
”Suo ilovirtes kaikua,
on siitä riemu taivaassa.
Nyt olkoon kiitos Jeesuksen,
hän saapuu luokse syntisen.”
Salissa iloiset mummot laulavat.
Adventtina odotamme joulun lasta,
joka saapuu luokse kaikkien syntisten.
Siitäkö se riemu kumpuaa?
Jumala, siitäkö voivat ammentaa yhä uudelleen
uutta voimaa ja turvaa
kaikki väsyneet ja toivonsa menettäneet.
Alkaa tuntua siltä, ettei viimeistä sanaa olekaan sanottu.
”Älkää pelätkö!
Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle!”
Siitä, ja vain siitä, voin löytää riemun.
Voin kiiruhtaa riemuiten kohti uutta päivää.
Hoosianna!
Hele Ali-Löytty
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan nuorisotyönohjaaja.
