Kun tänä keväänä ennen pääsiäistä kirjoitin hartauskirjoitusta, luulin, että tuo oli vaikein ajankohta kirjoittaa mitään. Nyt ollaan suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa. Myönnän, että en ole mikään yletön optimisti, mutta tänä aikana on ollut pakko ajatella enenevässä määrin positiivisia asioita.
Kansanperinteessä on sanonta: ”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.” Tuo julman kuuloinen lausahdus sisältää mielestäni vain osatotuuden. Viime vuosina sukututkimus on alkanut kiinnostaa yhä useampaa. Voi olla, että siitä voi joskus tulla pakkomielle, joka hallitsee koko elämää. Mutta ainakin itse sitä jonkin verran harrastaneena olen saanut siitä ymmärrystä ja jopa lohtua tähän nykyiseen aikaan.
Kun katsoo sukupolvien ketjua läpi monien katovuosien ja sotien, saa uskoa siihen, että kyllä tästäkin selvitään. Usein ajattelen esi-isiäni ja esiäitejäni vaikkapa Isonvihan aikaan, jolloin totaalista hävitystä paettiin piilopirtteihin. Samoin ajattelen heitä niinä useana perättäisenä katovuonna, jolloin ei saatu kasvamaan mitään syötäväksi kelpaavaa. On tultu läpi 1918 vuoden tapahtumista kaikkine vitsauksineen sekä viime sodista. Kaiken tämän jälkeen nykyinen kriisi asettuu paljon realistisempaan valoon. On sitä selvitty ennenkin paljon huonommilla edellytyksillä ja tukiverkostoilla.
Mutta on myös totta, että nämä nykyiset, sinänsä välttämättömät, yhteiskunnan rajoitukset tekevät tuhoisaa jälkeä työelämässä; mukaan lukien monien yrittäjien ahdinko. Samoin henkinen tasapaino on koetuksella. Toivoisin kuitenkin, että voisimme elää mahdollisimman ”normaalia” elämää turvaohjeita ja rajoituksia noudattaen, niin ettei kenenkään tarvitsisi kokea turvattomuutta tai yksinäisyyttä. Kaikella on kuitenkin aikansa, niin myös tällä pandemialla. Joskus tullaan kirjoittamaan historiankirjoihin, milloin se alkoi, mutta myös milloin se loppui. Erään vanhan kirkon edessä olevassa laatassa sanotaan: ”Tähän asti on Herra auttanut”. Uskaltaisin vielä lisätä tuohon: Ja auttaa myös tästä eteenpäin, jos turvaamme Häneen.
Ruotsalaisen runoilijan Lina Sandellin elämää varjosti monta henkilökohtaista tragediaa. Hän on kirjoittanut hienon virren 338 ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Virren taustalla oleva alkuperäinen tarina kertoo kaappikellon heilurista, joka masentuu ja tekee lakon, kun alkaa laskea montako kertaa joutuu vuorokaudessa, viikossa ja vuodessa heilahtamaan. Kellotaulu lohduttaa sitä ja kehottaa ajattelemaan vain yhtä heilahdusta kerrallaan, jolloin työ ei tunnu ollenkaan niin raskaalta: ”Vaikka voitkin jonakin hetkenä ajatella niitä miljoonia heilahduksia, jotka sinun on tehtävä, sinulta ei kuitenkaan vaadita kuin yksi heilahdus kerrallaan.” Sandellin virren toinen säkeistö sisältää syvimmän ajatuksen nykyisten ja menneiden sukupolvien vaelluksesta päivä kerrallaan:
”Joka hetki hän on lähelläni,
joka aamu antaa armonsa.
Herran huomaan uskon elämäni,
hän suo voimansa ja neuvonsa.
Surut, huolet eivät liikaa paina,
ne hän ottaa itse kantaakseen.
”Niin kuin päiväs, niin on voimas aina.”
Tähän turvaan yhä uudelleen.”
Turvatkaamme siihen kaikkina elämämme päivinä.
Juha Salmesvuori
Kirjoittaja on Akaan Seurakunnan kanttori
