Kiusaaminen on aina rikos

Viime viikon tiistaina päähäni pälkähti jostakin ajatus ”Miten vanhaksi lukukausi ehtii, ennen kuin yleisönosastolla käsitellään kiusaamista?”. Seuraavana päivänä toimituksen sähköpostissa odotti yleisönosastokirjoitus, joka nyt on painettu samalle sivulle tämän pääkirjoituksen kanssa. Kirjoituksen ilmestyminen vahvisti kaksi oletusta, jotka olin edellisenä päivänä tehnyt. Kiusaaminen ei ole maailmasta kadonnut, ja sitä esiintyy Akaassakin.

Omina kouluvuosinani tutustui erääseen opetusalan ammattilaiseen. Kutsutaan häntä Kasvattajaksi. Viimeisiä työvuosiaan tekevällä Kasvattajalla oli mielenkiintoisia näkökulmia kiusaamiseen. Hänen jo silloin kulmakarvojen kohoamista aiheuttanut näkemyksensä oli, että kiusaaminen on aina kiusatun vika. Ajatuksen mukaan kiusattu on antanut jonkin syyn kiusaamiselle. Kasvattajan toinen näkemys oli, että kiusaamisesta ei saa koskaan kertoa kenellekään. Eihän hänkään ollut kertonut. Ei silläkään kertaa, kun vanhemmat koulupojat heittivät hänet jään läpi jokeen. Leikillään ja vailla tappavaa tarkoitusta.

Olisipa nuori Kasvattaja kertonut jollekin. Jotenkin en usko, että hänelläkään oli naurussa pitelemistä selvittyään takaisin jokipenkereelle, märkänä, pakkasessa, kiusattuna. Jotenkin en usko siihenkään, että hän olisi voinut aidosti olla sitä mieltä, että tapahtunut oli ollut hänen vikansa. Hän vain antoi ympäröivän yhteiskunnan rakenteiden muokata nuoren mielensä ajattelemaan, että eihän se nyt mitään ollut ja et kai ala tuollaisesta poraamaan.

Kasvattaja oli törmännyt rakenteeseen. Rakenteeseen, jonka mukaan kiusaaminen jotenkin merkillisesti kuuluu asiaan eikä sille muka voi mitään. Jos nuori Kasvattaja ja kymmenet tuhannet muut hänen kaltaisensa olisivat avanneet suunsa jo omana aikanaan, saattaisimme elää jo erilaisessa maailmassa. Maailmassa ilman vääriä rakenteita.

Ehkä vaarallisinta kiusaamisessa on oikean tiedon puute. Valtaosa kiusatuista, kiusaajista tai heidän vanhemmistaan ei esimerkiksi taida tietää, että kiusaamisesta voi tehdä rikosilmoituksen, jos epäilee rikoksen tunnusmerkkien täyttyneen. Esimerkiksi pahoinpitely on pahoinpitely riippumatta siitä, tapahtuuko se koulussa vai muualla. Kiusaamisen ilmoittaminen poliisille ei siis ole liioittelua, vaan normaali käytäntö sen jälkeen, kun epäilty rikos on tapahtunut. Poliisi on myös velvollinen rikosilmoituksen vastaanottamaan. Kiusaamisesta myös tehdään runsaasti rikosilmoituksia. Alle 15-vuotiaista tehdään eniten rikosilmoituksia näpistyksistä, toiseksi eniten vahingonteoista ja kolmanneksi eniten pahoinpitelyistä.

Jos nuori Kasvattaja olisi kertonut kokemastaan rankasta kiusaamisesta, hän olisi voinut tehdä palveluksen kiusaajilleen. Samoin rikosilmoituksen tekijä tekee yleensä palveluksen kiusaajille. Kiusaaminen on aina oire jostain. Nuoren oireilu kiusaamisen kaltaisina rikoksina johtuu taustalla olevista syistä kuten kotioloista, jotka voivat olla mielenterveys- ja alkoholiongelmien värittämät. Tätä kierrettä voidaan päästä katkaisemaan, kun nuoren tekemisistä saadaan tieto. Moniko yhteiskunnalle uhaksi oleva rikollinen jäisi muodostumatta, jos yhteiskunta näyttäisi voimansa ja puuttuisi kiusaamiseen ja kiusaajan syöksykierteeseen ajoissa?