Kesän kukkaloistosta saamme nauttia niin luonnossa kuin puutarhoissa. On kovasti kehoitettu jättämään pölyttäjähyönteiseille tilaa kotoisilla niityillä. Hedelmäpuissa surraa pölyttäjiä kauniina poutaisina päivinä, sen sijaan sadesäällä niitä ei näe.
Joskus ihmiset ehkä tietämättäänkin ruiskuttavat myrkkyä puutarhoissaan parhaimpaan pörriäisten lentoaikaan ja sillä on tuhoisat seuraukset. Jopa mehiläistarhojen yhdyskuntia on menehtynyt myrkkyihin. Monille nurmikoiden leikkaaminen on intohimo ajattelematta kauniita luonnonkukkia ja pikkupölyttäjiä.
Mehiläistarhaus on osalle harrastus, josta kyllä hyvissä olosuhtesssa saattaa saada tuottoisaa hunajasatoa, toisinaan karu totuus paljastuu loppukesästä. Sadon määrään vaikuttavia tekijöitä on useita: kuivuus, sateet, kylmyys, pesän vahvuus, lähitienoon kukkaniityt.
Läheltä tarhaamista seuranneena olen lapsuudessani tutustunut tähän isän sivuammattiin omassa pihapiirissämme. Mehiläishoito on mielenkiintoista. On kiva katsoa, miten siitepölypussit keltaisenaan hyönteinen ilmoittaa lajilleen mihin kannattaa suunnistaa. Lentomatka saattaa olla pitkäkin, ja silti ne palaavat kotipesälleen.
Emoja on meillekin toimitettu lentäen Italiasta, ties mistä. Rotuja monenlaisia. Mikä on lauhkeampaa, tulisempaa, ahkerampaa. Näitäkin hyönteisiä piinaavat sairaudet, jotka voivat tuhota koko yhdyskunnan. Samoin ankarat pakkaset, vaikka syksyllä hygieenisissä syöttöpulloissa onkin tarpeeksi hunajavettä saatavilla ja kennoihin jätetty riittävästi energiapitoista hunajaa.
Kevättalvella niin sanottujen mehiläisten puhdistuslentojen eli suolen tyhjentämisen aikaan joidenkin matka on päättynyt lumihangille.
Kesäisin on pysyteltävä visusti kotosalla ja seurattava mehiläisten parveilua. Vanha kuningataremo kokoaa väkensä ja pyörii mustana ilmassa, kunnes laskeutuu toivottavasti oman puutarhan omenapuihin tai marjapensaisiin, mutta voi se joukkoineen lehahtaa kauemmaksin. Tämä aiheuttaa hoitajalleen harmia ja taloudellista menetystä.
Lapsena meille jaettiin vahtivuorot. Kokemuksesta tiedettiin, että lähellä puoltapäivää on mehiläisten parveiluaika. Välillä koimme helteessä kyttäämisen tylsäksi, kun kaverit ohikulkevalla tiellä uimarenkaineen juoksivat joelle polskimaan.
Havaitessamme parveilua asiasta piti viestittää isälle. Kanalan katolla seipääseen kiinnitetty lakanakangaslippu ilmaisi parveilun. Nahkatehtaan ikkunasta siihen oli suora näköyhteys. Näin hän osasi varautua ruokatunnillaan parven kiinniottoon. Taisi lounas jäädä nauttimatta, kun parvi oli kolistettava emoineen laatikkoon rauhoittumaan viileään kellariin. Illalla auringon laskiessa sitten savuttimen avulla hoidokit marssitettiin uuteen pesään tai vanhaa yhdyskuntaa vahvistamaan.
Olin 50-luvulla noin 5–6-vuotias, kun sain ison, värikkään tikkunekun meille kyläilemään tulleilta tuttavilta. Ilahtuneena tällaisesta tuliaisesta livahdin pihalle hiekkakasaan leikkimään. Nautiskelin harvinaisesta, isosta nekustani tajuamatta, mitä oli odotettavissa. Isä oli hyvin suojautuneena pesillä ja oletti, että hänen tyttärensä on sisällä turvassa.
Lähes välittömästi suuri joukko kiukkuisia mehiläisiä ampaisi makean perässä kimppuuni. Pikät hiukset auki ja kevyt rimpsuhame ylläni juoksin pihalla hädissäni, tuskissani ja peloissani ristiin rastiin. Huusin ja itkin. Lähitienoon väki ei ehkä tajunnut pikkulapsen tuskan vakavuutta seuratessaan minun taisteluani elämästä ja kuolemasta. Olin kuin teatteriesityksen pääosassa.
Pieni lapsikin oivaltaa. Upotin pääni rännien alla olevaan vesisaaviin. Kylmä vesi kangisti pörriäisiä, ja osa niistä kuolikin. Äiti hädissään ryntäsi ulko-ovelle, mutta vihaiset mehiläiset sankoin joukoin pommittivat häntä ovea raottaessa. Isä huntuineen riensi luokseni kampa kädessä. Juostiin kellariin, jossa viileys kangistaa hyönteisen. Kammalla ripein ottein hän veteli hiuksistani mehiläisraatoja ja osaksi vielä surraaviakin.
Sanoja ei juuri vaihdettu, vaan istahdin väsyneenä, puolikuolleena, isän polkupyörän tavaratelineelle ja pikaisesti polkien kunnanlääkäri Punton vastaanotolle. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Hätätapaus hoidettiin heti. Tuttu lääkäri pisti lihakseen vastamyrkkyä. Hän nyppi ihostani jäljellä olevia piikkejä päästä varpaisiin ja laskien pääsi yli viiteenkymmeneen.
Tiedämme, että yksikin pistos saattaa olla ihmisen tuhoksi, mikäli myrkkypiikki osuu herkkään kohtaan. Saimme tällejä silloin tällöin milloin käteen, milloin nenään, joka turposi muodottomaksi ja silmäkin muurautui joskus kiinni. Kun harmittelimme naapurin saamia pistoksia, he vain totesivat, että reumatismi ei runtele kroppaa, kun pistoskiintiö on saavutettu.
Pikkupotilaana koko kehoni kuumeillen turposi muodottomaksi, oksentelin, mutta vähitellen tervehdyin ja jatkoin iloisen lapsukaisen elämääni mehiläistarhurin kuopuksena. Varsinaista traumaa tuskin tästä jäi. Opin, ettei pörriäisiä kannata hätistellä, eikä käyttää tuoksuja saati ulkona syödä makeaa ainakaan mehiläispesien läheisyydessä. Hiki, musta värikin, kuulemma ärsyttää. Sanotaan, etteivät mehiläiset hyökkää parveillessa, mutta satoa ryöstettäessä kyllä. Joskus pesiin tunkeutuu varkaisiin vieraita mehiläisiä, joten lentoaukolla käydään rajujakin taisteluita.
Aikuisena seurasin mehiläistarhaajan mielenkiintoisia touhuja turvallisesti suojautuneena.
Loppukesästä oli sadonkorjuun aika. Peitetyistä hunajakennoista kuoritaan kypsän hunajan peittävä vahakerros ja kehikot asetetaan pyörivään linkoon. Juokseva hunaja valuu siivilöiden läpi sankoon. Hunajaan ei saa mitään lisätä eikä poistaa. Välillä ihanaa luonnontuotetta pitää ennen kiteytymistä vaivata, jotta tuote on kiinteää, hienojakoista, samettimaista. Purkittaminen ja sinettien kiinnittäminen käsityönä vaati aikansa ja samoin tuotteen markkinointi.
Hunajan makuun, väriin, tuoksuun ja rakenteeseen vaikuttavat alkuperäkasvit: horsma, apila, kanerva ja niin edelleen. Hunajan rakeisesta ulkonäöstä päätellen ihmiset luulivat, että mehiläishoitaja on lisännyt sokeria tuohon luonnontuotteeseen. Ennen purkittamista kannattaa kiteet hajottaa vaivaamalla.
Annetaan pikkupörriäisille mahdollisuus liidellä kukasta kukkaan ja näin parantaa yhteiseloa, joka koituu meidän kaikkien eduksi.
Terttu Laitinen
