Ylöjärveläisen kirjailijan Veera Niemisen (Ahlgren) kirjoittama Ei muisteta pahalla -teos ei taivu hämeenkyröläisen Myllykolun kesäteatterin toteutuksena sen ennakkoon lupaamaksi tajunnanräjäyttäväksi komediaksi. Jari Niemisen dramatisointi ja Katri Hätin ohjaus tuovat näyttämölle esityksen, jossa on voimakkaasti läsnä parisuhteen päättymisen ja hylätyksi tulemisen kirvoittama repivä tuska ja yksin jatkamisen sumuinen tulevaisuus. Näytelmän sisältö ja sanoma tarjoavatkin samaistumispintaa ihmisille, joilla hopeat ovat menneet syystä tai toisesta jakoon.
Hyvässä muistissani on vielä vuoden 2018 Myllykolun kesäteatterissa kantaesityksensä saanut Sillanpää-ooppera, joka käsitteli nobelkirjailija Frans Emil Sillanpään avioliittoja ja naisseikkailuja. Suuren kirjailijan terveys romahti, kun hän koki avioeron. Hän hukutti surunsa viinaan sairastuen alkoholismiin. Kohtalona oli pakkohoito Kammion sairaalassa.
Tänä kesänä Myllykolun kesäteatterissa paneudutaan oman aikamme parisuhdekriiseihin ja niiden mitä ihmeellisimpiin seurauksiin. Rikkojen ja erojen kirjo on valtava. Seuraukset piinaavat monia pahan painajaisunen tavoin. Useat menettävät uskonsa aitoon ja kestävään parisuhteeseen jättäen sen uljaiden joutsenien hyveeksi. Pakit saaneet murtuvat kuin laulun sanoituksesta tuttu saviruukku. Pirstaloitunutta ei saa tehokkaimmalla liimallakaan ehjäksi.
Ylöjärveläinen kirjailija Veera Nieminen (Ahlgren) on paneutunut kahdessa teoksessaan avioliiton ja parisuhteen mysteeriseen maailmaan. Hänen teoksissaan on läsnä voimakas omakohtainen kokemus. Teksti puhkuu uskottavuutta. Siksi moni lukija samaistuu Niemisen kuvaamaan arkitodellisuuteen. Kirjailija osaa laittaa sanansa sellaiseen järjestykseen, että niille voi naurahtaa, vaikka menetyksen haava on edelleen verestävä ja oma sydän lyö raskaasti.
Parisuhteiden kariutuminen on nykyaikana tuiki tavallista. Uutinen on paremminkin se, että jotkin parit viettävät hopea-, kulta- ja timanttihäitä. Uteliaat ihmiset ovat kylläkin kyltymättömiä kuulemaan ja lukemaan julkisuuden ihmisten tunnustuksista ja eroamisista. Suuri yleisö suorastaan vartoaa, kuka tai ketkä ovat tällä kertaa avoimina iltapäivä- tai naistenlehdissä. ”Rakkaus loppui!” ”Olemme ystäviä, vaikka tiemme eroavat!”
Ei muisteta pahalla -näytelmän pääroolin tekevä Kirsi-Kaisa Sinisalo on ollut mediassa avioeronsa johdosta. Hänen näyttelemässään Piiamarin roolissa onkin erityisen vahvaa ja koskettavaa syvyyttä ja todentuntua. Sinisalon roolityö on nimenomaan tajunnanräjäyttävää, mistä näytelmän käsiohjelmassa ja esittelytekstissä puhutaan.
Minua ei haittaa, ettei Ei muisteteta pahalla toteudukaan hulvattomana komediana, jonka tarinan juoksuttamisella voisi nauraa vatsansa kipeäksi. Toteutuksessa on komediallisia piirteitä, mutta sen enempää ohjaus kuin näyttelijöiden työkään ei kiihdy siihen tahtiin ja menoon, joita vahvalta komedialta odotetaan. Farssistakaan ei voida puhua.
Teksti on aitoa ajankuvaa
Kirjailija Veera Nieminen (Ahlgren) on 2020-luvun vahva tulkki. Hänen kielellinen ja verbaalinen ilmaisunsa on omintakeista. Hän taitaa sanoilla kikkailemisen ja leikkimisen. Huumoria löytyy, ja vakavat asiat pääsevät pinnalle.
Niemisen kirjojen ja kolumnien lukijat nauttivat kirjoittajan tekstin oivaltavuudesta. Hänellä on persoonallinen vakiintunut tyylinsä.
Romaanin dramatisointi on oma haasteensa. Tällä kertaa asialla on Jari Nieminen. Niemisen kirjan maailma ja ihmiset pääsevät tunnistettavasti esille. Katsojana koen, että tekstiä olisi voinut tiivistää.
Myllykolun toteutus houkuttaa varmasti ihmisiä tutustumaan nimiteokseen.
Kokemusta on, mutta ei komediantteja
Ei muisteta pahalla -näytelmä on miehitetty vahvoilla näyttelijöillä. He eivät kuitenkaan loista komediantteina.
Kirsi-Kaisa Sinisalo on monissa liemissä keitetty ammattilainen, jolla on vahvaa näyttöä myös ohjaamisesta. Sinisalo tekee roolityön, jonka arvo kumpuaa koskettavuudesta ja uskottavuudesta. Hän marssittaa näyttämölle tunnekuohut läpi käyvän verevän naisen, jonka suru on tunnistettavissa itkun turvottamassa naamassa. Hän suo myötätuntoa jokaiselle, joka on kokenut, että elämä on ohi, tai että edessä on vain tuskaa ja surua, tai että kohtalona on olla loppuelämänsä ajan merkityksettömässä tyhjyydessä.
Helsinkiläinen musikaaliartisti ja näyttelijä Heikki Mäkäräinen Juri Patjasin roolissa jättäjänä jää ennakko-odotuksiani vaatimattomammaksi. Seuraaviin esityksiin on saatava lisää mausteita.
Tampereen Teatterin konkarinäyttelijä Elina Rintala sytyttää monta räiskyvää tilannetta. Hänellä on vastuullaan kolmoisrooli, mutta juuri päätehtävä Riikkana on hersyvää seurattavaa.
Outi Ikonen taiteilee neljässä pienessä roolissa. Niistä mainioin on poliisin osa.
Tanssija Jukka Wennströmin harteilla on haamukatin osa ja neljä pikkuroolia. Wennström säkenöi Heimo-kissana, voimakastahtoisena notkeana kollina. Hänen liikunnallisuus on huippua.
Se jokin uupuu ohjauksesta
Myllykolun tämänkesäinen ohjaus on Katri Hätin käsialaa.
Kuten jo aiemmin mainitsin, Häti ei ole onnistunut synnyttämään menoa ja meininkiä, jota puhdasoppinen komedia vaatii koukuttaakseen katsojansa. Näyttelijätyö on kuitenkin pääosin sujuvaa, ja erityisesti kehollinen ilmaisu on taitavan ilakoivaa.
Myllykolun miljöö suo luontaiset lavasteet kesäteatterille. Marko Karvosen lavastusratkaisut ovat selkeitä ja juonta tukevia.
Pirjo Törnin puvustus on harkittua. Puvustus avaa selkeästi muiden muassa Piiamarin mielenmaisemaa ja persoonaa.
Sydänsuru on raastavaa. Tämä näytelmä todistaa, että särkynyt sydän paranee. Kaikki voi kääntyy lopulta hyväksi, kun antaa elämän viedä eteenpäin. Parisuhdekriisi opettaa sen osapuolille paljon heistä itsestään. Jokaisen ohdakkeen piston tehtävänä on kasvattaa kokijaansa ihmisenä. Kipeät muutokset ovat uuden alkuja.
Ikivihreät iskelmät antavat ryhtiä kokonaisuudelle. Sävel Suomen suvessa soi tälläkin kertaa mollissa.
MATTI PULKKINEN
