Akaalainen Arto Koskinen julkaisi esikoisrunoteoksensa Äijä runoilee varsin myöhäisessä vaiheessa, sillä toukokuussa ilmestynyt kirja on todellakin 63-vuotiaan Koskisen ensimmäinen. Siniänmäeltä maailmalle lähtenyt ja sinne palannut Koskinen on kirjoitellut aiemmin vain kronikoiden kaltaisiin julkaisuihin.
– Tämänkään suhteen ei ollut alun perin julkaisuajatusta, mutta sellainen syntyi kahden ja puolen kuukauden mittaisella Chilen ja Nicaraguan matkalla.
Mukaan matkalle Koskinen otti tyhjän muistikirjan, jota hän ryhtyi täyttämään. Teoksesta muotoutui nopeasti omaelämäkerrallinen.
– Ollaan siinä iässä, että elämää käydään läpi.
Historiallisilla paikoilla
Inspiraatio alkoi tuottaa hedelmää, kun Koskinen pääsi Chileen, jolla hänen sydämessään on ollut aina paikka.
– Yhteiskunnallinen tiedostavuus syntyi, kun Salvador Alliende valittiin Chilen presidentiksi 1970. Se vaikutti nuoreen mieheen.
Koskinen kävi Allienden syrjäyttäneen sotilasvallankaappauksen tapahtumapaikoilla. Se avasi kirjoituslukot. Kirjaan purkautuivat myös oma köyhä lapsuus sekä vuoden 1918 tapahtumat. Koskinen painottaa vähempiosaisten ymmärtämisen olevan hänelle tärkeä asia.
Materiaalia kertyi lopulta odotettuakin enemmän.
– Runokirjat ovat yleensä alle satasivuisia, mutta kustantaja Arto Pietilä oli sitä mieltä, ettei määrästä karsita.
Keskustelua herättämässä
Arto Koskinen sanoo, että haluaa tavoittaa teoksellaan ne lukijat, jotka eivät välttämättä muuten lukisi runoutta. Hän painottaa halunneensa kirjoittaa eräänlaista selkorunoutta ja välttää nykyrunouden vaikeatajuisuutta. Siksi riimittely on hänelle tärkeää. Omat runoilijasuosikit ovat perinteitä kunnioittavat työväenrunoilijat Lauri Viita ja Elvi Sinervo.
Äijä runoilee -kirjassa Koskinen kirjoittaa suoraan omasta elämästään ja siihen liittyvistä ihmisistä juuri mitään salaamatta.
– Olen kirjoittanut rehellisesti, mitä olen nähnyt. Ketään ei ole ollut tarkoitus loukata. Tämä vain kuuluu kirjoittamisen vapauteen. Yksityisyydelle olen antanut sijaa, kun kyseessä on ollut erityisen arkaluonteisia aiheita.
Tärkeintä runoilijalle itselleen olisikin, että lukija jollain lailla reagoisi lukemaansa.
– Toivon, että kirja herättää keskustelua – edes ärsytystä. Olisi onnetonta, jos se ei herättäisi mitään tunteita. Kirjan lukeneet ovat jo kehuneet tekstin rohkeutta ja avoimuutta.
Työuransa puuseppänä tehnyt Koskinen ei koe esikoisteoksensa erityisesti määritelleen häntä runoilijaksi tai taiteilijaksi, vaan hän arvostaa normaalin työnteon yhä elämässään korkealle.
Lopuksi Koskinen haluaa antaa vihjeen kirjansa lukijoille.
– Runojen rytmi on tärkeää. Ei kannata lukea paljon putkeen. Vähän kerrallaan lukiessa tekstistä saa enemmän irti.
