Kalastaja Pentti Linkolaa harmitti vanhemmiten tavattomasti se, että hän oli saanut elämässään niin vähän aikaiseksi. Hänen ajattelustaan oli tehty käsite, linkolalalaisuus, joka kyllä herätti keskustelua, mutta ei vienyt mitään eteenpäin. Mies rengasti yli 30 000 lintua, kirjasi ylös havaintojaan ja tutki niitä. Kannat pienenivät, lajeja katosi, mutta ihminen pysyi entisellään.
Ihminen on tuhonnut metsätkin puupelloiksi. Missä linnut sitten laulaisivat? Vuonna 1995 perustettu Luonnonperintösäätiö yrittää pelastaa jotakin.
Pentti Linkola kuoli sunnuntaina 5. huhtikuuta. Hän lähti pois juuri silloin, kun olisi pitänyt olla katsomassa lintujen muuttoa. Jäiden lähdettyä hän ilmestyi yksin tai kaverinsa Olavi Virtasen kanssa tutuille lammille tai järvien poukamiin, lainasi veneen ja souti havainnoimaan.
Talvikalastus jäi. Voimat ehtyivät. Pentti Linkola kalasti askeettisesti. Avannolle mentiin hevosella ja reellä tai kelkkaa työntäen satoi tai paistoi. Joskus tuulikin. Tuuralla avattiin avanto auki ja vedettiin verkot jäälle. Osa saaliista käsiteltiin heti. Tuli talvi ja enää ei mies ilmestynyt autonkuljettajineen Toijalan keskustaan. Kuhaa odotettiin turhaan.
Kalastaja, luonnonsuojelija, ornitologi ja kirjailija. Pentti Linkolalla oli monta titteliä. Hän tiesi paljon, koska osasi ajatella ja päätellä. Ja kirjahyllyssä oli pelkästään hyviä kirjoja. Yliopistossa hän viihtyi vain vuoden. Seinät kuulemma ahdistivat. Luonto oli hänen korkeakoulunsa. Luontoa seuraamalla hän päätteli, mitä tulee tapahtumaan. Ihminen tuhoaa maapallon.
Ei kalastamista eikä enää lintuhavaintoja. Vanha mies erakoitui Ritvalan mökkiinsä ja kirjoitti havaintojaan puhtaaksi. Tupa oli juuri ja juuri lämmin. Silti sinne oli tavattoman mukava poiketa. Hän otti tutun tulijan ystävällisesti vastaan. Linkolaa kuunnellessa katosi kiire.
Vaikka mies vanheni, ajatukset eivät pehmenneet. Kaiken pahan alkuna oli demokratiaan viehättynyt ihminen. Vapaa ihminen pitää asettaan valvonnan alaiseksi. Ei ihmisellä ole maapallolla sen suurempia oikeuksia kuin muillakaan elävillä. Diktaattori ei päästä kansaa lihoamaan. Liika on aika liikaa.
Silti Linkola rakasti ihmistä ja tämän saavutuksia kulttuurissa ja tieteessä. Kalakaupoilla kalastajasta sukeutui sutki kauppamies.
Joku ehätti usein sanomaan, että Linkola jauhoi samaa asiaa. Niin jauhoikin, koska mitään ei tapahtunut. Hän oli yksin aina oikeassa.
Mökin polut nurmettuivat, veneet ja piharakennukset lahosivat. Vihdoin tuli kalastajan itsensä vuoro. Polku umpeutui. Mutta kuinka monta kertaa hän lähettikään vieraansa matkaan J.L. Runebergin virttä lausuen.
Uskonnoilla oli paikkansa Pentti Linkolan ajattelussa.
Juha Kosonen
