Estonian onnettomuus oli Raili Nummelalle viimeinen sysäys muuttaa takaisin Suomeen lähes 15 Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen. Nummela menetti turmassa miehensä ja lastensa isän.
– Olimme Jarmon kanssa pitkään puhuneet, että muutetaan takaisin Suomeen, mutta aina se vaan jäi. Estonian onnettomuuden jälkeen lähdin poikien kanssa Ruotsista heti, kun asiat varmistuivat. Meillä ei ollut siellä ketään sukulaisia, Nummela kertoo.
Remonttia purkamisen sijaan
Kihniöstä kotoisin oleva Nummela muutti kahden pienen poikansa kanssa Tukholmasta Tampereen Hervantaan keväällä 1995. Vaihteluksi kaupunkiasumiselle perhe hankki seuraavana vuonna Kylmäkosken Sotkialta 1900-luvun alkupuolella rakennetun pienen talon.
– Ei meidän pitänyt ostaa taloa, mutta jotenkin vaan minä ja pojat ihastuimme tähän, Nummela muistelee.
Talon 30 neliötä käsittivät kaksi huonetta, jotka remontoitiin lattiasta kattoon. Huoneisiin asennettiin lattialämmitys ja sisälle vedettiin vesi. Puuhellalle tehtiin uusi pohja tietyöräjäytyksissä vaurioituneen vanhan tilalle.
– Helpommalla olisin päässyt, jos olisin purkanut kaiken. Mutta se ei tullut kuuloonkaan, koska halusimme asua tässä kesät, Nummela kertoo.
Matkoilta on kiire kotiin
Alun perin kesäpaikaksi hankittu talo on ollut Nummelan vakituinen koti jo kohta 15 vuotta. Muutto pysyvästi Sotkialle tuntui luontevalta, koska linja-autoa työkseen ajanut Nummela aloitti työvuoronsa hakemalla bussin Toijalasta.
– Silloinkin kun asuimme kerrostalossa Tukholmassa, kaipasin aina maaseudun rauhaa ja sitä, että saisi kuopsutella jotain. Onhan täällä oma idyllinsä, eikä ole sellaista hosumista eikä niin paljon ihmisiä kuin isossa kaupungissa. Silti kaikki on lähellä, Nummela sanoo.
Maalle muutosta innostui myös tuolloin vielä kotona asunut Nummelan nuorempi poika. Nykyisin äidin seurana ovat Viiru-kissa ja valkoiset paimenkoirat Tähti ja Säde. Myös Nummelan miesystävä on usein Sotkialla. Nummelan pojista vanhempi asuu Tampereella ja nuorempi Helsingissä.
– Nyt en osaisi muualla enää asuakaan. Kun kesäisin kierrämme miesystävän kanssa Eurooppaa matkailuautolla, tullaan aina lujaa kotiinpäin, Nummela nauraa.
Mukana matkoilla ovat myös moottoripyörät. Nummela on moottoripyöräkerho Intruder Club Finlandin toinen perustaja.
Nurkat maalattiin mustalla
Pari vuotta sitten taloon valmistui laajennusosa, joka lähes tuplasi pinta-alan ja johon kuuluvat eteinen omalla uloskäynnillä, makuuhuone ja kylpyhuone saunalla. Kaikki tekijät suunnittelusta toteutukseen löytyivät Akaasta. Samassa yhteydessä mökki liitettiin vesiosuuskunnan vesi- ja viemäriverkkoon.
Punaiseksi maalatussa talossa ovat mustat kulmalaudat ja ikkunalistat, joihin Nummela on ottanut mallia Ruotsista.
– Minusta ne sopivat tähän paremmin kuin valkoiset. Tykkään, kun kaikilla ei ole niin samanlaista, Nummela sanoo.
Talon ympärillä on 1800 neliön tontti, tai itse asiassa tontteja on kaksi. Isolla aidatulla pihalla koirilla on tilaa juosta ja Nummela pääsee kuopsuttamaan puutarhaa, jossa on kevättä odottamassa 31 kasvulaatikkoa ja jossa syksyllä istutetut valkosipulit ovat jo hyvällä alulla. Pihalla komeilee myös moottorisahalla veistetty puinen kotka. Nummela keräilee erilaisia koristekotkia.
Päärakennuksen yläpuolisessa rinteessä on ulkosauna ja 1800-luvulla rakennettu hirsirakennus, jonka kunnostamisesta Nummela haaveilee. Hän arvelee rakennuksen olevan kylän vanhimpia.
– Jos siitä saisi kesäboksin, hän suunnittelee.
Perheenisän ruumista ei löydetty – ”Lapsesta tuntui hassulta, että iskä käski opetella uimaan mutta itse hukkui”
Raili Nummelan puoliso ja lasten isä Jarmo Mäkinen menehtyi autolautta Estonian onnettomuudessa 28. syyskuuta 1994. Hanttihommina autokauppaa tehnyt puoliso oli vienyt työantajansa kanssa Viroon auton ja oli palaamassa takaisin kotiin Tukholmaan. Työnantaja tuli kotiin lentäen.
Nummela sai tietää onnettomuudesta kuunneltuaan aamulla puhelinvastaajasta viestin, jossa ystävä kyseli miehen kohtalosta.
Hautajaiset jäivät pitämättä
Nummelan puolisolla oli hytti autokannen alla. Ruumista ei koskaan löydetty, eikä hautajaisia päästy järjestämään. Puolison muistolaatta on Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella.
– Viikkokaupalla odotettiin, löytyykö mitään. Lähetimme hammaskarttoja ja kuvia, mitä sattui löytymään. Se oli ihan painajaista. Ilman ruumista kuolema ei tunnu niin todelliselta ja taka-alalla on pieni toivo, että jos ihminen löytyykin jostain. Se oli kaikkein raskainta.
Toimittajat tulivat ovelle
Onnettomuuden jälkeen Nummelalla oli suuri huoli 4- ja 7-vuotiaista pojistaan.
– Kaikkein pahimpia olivat toimittajat, jotka tulivat ovelle soittamaan ovikelloa. Kun pojat menivät avaamaan, he eivät osanneet ruotsia eivätkä tienneet mistään mitään. Televisiostakin otin johdot irti seinästä, kun koko ajan tuli sitä samaa.
Nummela muistaa, kuinka vanhempi pojista ihmetteli isän hukkumista, tälle kun oli tärkeää, että pojat oppivat uimaan.
– Lapsesta tuntui hassulta, että iskä käski opetella uimaan mutta itse hukkui, Nummela sanoo.
Lapsi sairastui anoreksiaan
Perheelle tarjottiin terapiaa, mutta Nummela koki pärjäävänsä omin voimin. Nyt hän ajattelee toisin.
– Kyllähän menetys aina jälkensä jättää, ja oireet voivat tulla viiveellä, Nummela sanoo.
Perhe kohtasi vastoinkäymisiä myös Suomessa. Ruotsissa alkanut vanhemman pojan koulukiusaaminen jatkui uudessa koulussa, ja poika sairastui sairaalloiseen laihduttamiseen, anoreksiaan, josta toipuminen vaati pitkän sairaalajakson. Aikuisiällä hänellä puhkesi skitsofrenia.
– Nyt meillä puhutaan mielenterveysongelmista kuin leivästä, Nummela nauraa.
Kukastakin riittää iloa
Nummelan elämässä on ollut paljon rankkoja kokemuksia. Ensimmäisen lapsi syntyi kuolleena kissasta tarttuneen toksoplasman vuoksi. Salama iski Nummelaan kesken taloremontin vuonna 2001, mikä vaati sydämen rytminsiirron pari viikkoa myöhemmin. Viime vuodet Nummela on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä nivelrikon ja diabeteksen vuoksi.
– Elämä olisi liian helppoa, jos ei olisi vaikeuksia. Mutta mitä enemmän on vaikeuksia, sitä tyydyttävämmältä rauhallinen maalaiselämä tuntuu. Kun on nähnyt myös elämän mustan puolen, osaa iloita, kun ruusuun on tullut kukka.
