Kun kaksi tuntia kaksikymmentä minuuttia kestänyt Antti J. Jokisen Helene-draamaelokuva on päättynyt, istun elokuvateatterin punaisella tuolilla mykistyneenä. Kansainvälisesti merkittävimmäksi suomalaiseksi taidemaalariksi kohonneen Schjerfbeckin (1862-1946) elämäkerrasta on nyt karissut viimeinenkin turha glamour. Hohto ja kuuluisuus hautautuvat hänen ehdottomuuteensa sekä paloonsa maalata ja lojaalisuuteensa elää omaa sisintään kuunnellen.
Mitä siitä, jos lontoolaisessa Sotheby’sin taidehuutokaupassa on maksettu 3,9 miljoonaa euroa Helene Schjerfbeckin Tanssiaiskengistä vuonna 2008?
Helene Schjerfbeckin dolorosa herää henkiin elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Antti J. Jokisen Helene-draamaelokuvassa. Se pohjautuu Rakel Liehun kirjoittamaan elämänmakuiseen teokseen Helene.
”Ei ole mitään totuutta paitsi omassa sydämessä. Toisten tietä ei voi kulkea”, Schjerfbeck testamenttasi jälkeen tulevilleen. Tämä elokuva vie Schjerfbeckin poluille, kiitos siitä.
Jokisen syvällinen elokuva johdattaa ajatukseni norjalaisen taiteilijan Anne Katrine Dolvenin tekemään moderniin muistomerkkiin, joka tekee Schjerfbeckille kunniaa Tammisaaressa. Kaksi teräspylvästä, kirkonkello ja puistonpenkit kuvaavat taidemaalarin mielenlaatua, persoonaa sekä elämäntapaa.
Olen lukenut kahmimalla Liehun Helenen ja Riitta Konttisen Oma tie -elämäkerran sekä kaiken mahdollisen mikä Schjerfbeckistä on paperille laitettu.
Antti J. Jokisen Helene-elokuva tuo kansakuntamme suuresti arvostaman ja rakastaman taidemaalarin elämän kaunistelemattomana 2020-luvun ähkymäisen yltäkylläisyyden ja kaikkeen tyytymättömyyden keskelle.
Elokuva piirtää inhimillisellä pensselillä vanamonherkän Schjerfbeckin sielunmaiseman ja hyväuskoisuuden. Anna Eriksson laulaa sydäntä riipaisevasti Pohjoisen liljasta – nyt tiedän hentorakenteisen Schjerfbeckin olleen sellaisen.
Jokinen on lukenut Schjerfbeckinsä kiitettävästi läpi. Käsikirjoittajana ja ohjaajana hän tekee kaikkien hyvien tapojen mukaisesti kunniaa suurelle suomalaiselle, jonka intohimona ja elämän suurena päätarkoituksena on maalata. Kun kansallisuusaatteemme suurmies Johan Vilhelm Snellman valoi 1800-luvulla kannustavasti uskoa siihen, että suomalaiset lunastavat kansakunnalleen paikan itsenäisten maiden joukossa nimenomaan taiteilla ja sivistyksellä. Schjerfbeck täytti kaikki nämä vaateet tinkimättömästi.
Jokinen osoittaa laatuelokuvallaan Helene-lausuntonsa paikkansa pitäväksi. ”Sankarimyytin takaa löytyy hyvin moniulotteinen ja kulmikas ihminen.”
Henkeäsalpaavat roolityöt
Helene-elokuvan roolien jako on onnistunut täydellisesti. Mikä miehitys! Mitkä roolisuoritukset! Bravo, bravo, bravo!
Laura Birn on ilmiömäinen Helene Schjerfbeck. Näyttelijätär muistetaan sataprosenttisesti tästä suorituksesta hamaan tulevaisuuteen saakka. Hänen roolihahmonsa jää elämään kansakunnan muistiin samalla tavalla kuin Schjerfbeckin mestarilliset, aikaa kestävät maalaukset.
Birn on käynyt Helenen osaa omaksuessaan, harjoitellessaan opiskellessaan ja näytellessään sellaisen teatterin korkeakoulun, jota yliopiston tai ammattikorkeakoulun penkillä ei voi suorittaa. Tämä työ siivittää Birnin näyttelijän uran vaativien roolien kestotähdeksi.
Taidemaalarin äiti Olga Schjerfbeckistä ei ole enää sellaista mielikuvaa, jonka mukaan keinutuolissa elämänsä ehtoopuolella oleva vanhus olisi korkean iän viisastuttama. Helenen äidistään maalaamat teokset eivät paljasta tämän luonteen pimeää puolta. Pirkko Saisio tekee riipaisevan kylmät väreet nostattavan roolityön Olgana.
Johannes Holopainen on käynyt rakkauden ja rakkaudettomuuden kiertokoulun osallistuessaan Helene-elokuvan toteutukseen. Kaikki muistamme, miten Schjerfbeck ikuisti suuret tunteensa Einar Reuteria kohtaan Purjehtija-maalaukseen, jota sen valmistumisen aikaan pidettiin huippurohkeana miehen ylävartalon alastomuuden takia. Holopainen taiteilee nuoralla kuin taitavin tanssija. Mies elää todeksi piinkovan ystävyyden sekä saavuttamattomaksi jääneen rakkauden.
Taidemaalari Helene Westermarck oli Schjerfbeckin luottoystävä. Krista Kosonen viljelee ystävyyttä kuin arvokkainta kultajyväpeltoa. Suuret tunteet ja pienet eleet ovat hänen sielunpeilinsä kannattimina.
Jarkko Lahti on Gösta Stenmanina mesenaattien mesenaatti. Rooli on varsin pieni, mutta Lahti vakuuttaa Stenmanina vankkumatonta ihailua ja kannustusta uniikille taidemaalarille. Totuuden puhuja saakin yösijan, sillä Stenmanin visio Helenestä historiallisena taiteilijana toteutuu.
Eero Aho nähdään Helenen Magnus-veljenä. Aho on juuri sellainen kettuluonne, joka tahtoo siipeillä sisarensa kustannuksella.
Kaiken kaikkiaan kuusikko marssittaa valkokankaalle elämäkerran, jossa on todellisen elämän maku kaikkine ihmissuhteiden kiemuroineen.
Helene-elokuva on historiallinen muistomerkki taidemaalarisuuruudelle, jonka kaltaista tuskin näemme tällä vuosisadalla.
Tämän päivän (maanantai 13. tammikuuta) näytöstä vauhditti elokuvan alussa nähty video Ateneumista, jossa on parhaillaan esillä erittäin ansiokas näyttely Maailmalta löysin itseni – Helene Scjerfbeck.
MATTI PULKKINEN
