Joulun jälkeen on televisiossa esitetty loistavaa sarjaa Mauno Koivistosta. Tuntematon sopi sarjan nimeksi oikein hyvin, sillä vaikka Koivistosta kerrottiin yhtä ja toista mielenkiintoista, ja puoliso Tellervokin oli äänessä, tuntemattomaksi hän silti jää. Ja hyvä niin.
Mauno Koiviston ikäluokasta vain muutama prosentti suoritti ylioppilastutkinnon. Ja jos Koiviston tausta otetaan huomioon, valkolakin hankkiminen oli lähes mahdoton tehtävä. Mauno Koivisto teki todella luokkaloikan, itse asiassa monta loikkaa.
Tuntemattoman Koiviston tarina ei kelpaa esimerkiksi, mutta tärkeää sen kertominen oli. Tarinassa eteni määrätietoinen ja omalaatuinen mies. Koivistolle ei kelvannut esimerkiksi ja auktoriteetiksi juuri kukaan ja siksi hän etsi elämänsä faktat itse. Hän luki paljon, ja huomatkaa, ei vain kanssaan samaa mieltä olevien kirjoja.
Mauno Koivisto oli uskovainen mies, mutta piti uskonsa omana tietonaan. On lohdullista, kun voi edes kuvitella, että tasavallan presidenttikin luki iltarukouksen.
Yksinkertaisia vastauksia häneltä ei tainnut saada edes puoliso, koska asioihin harvoin on yksikertaisia vastauksia, vaikeisiin asioihin varsinkaan. Mauno Koiviston elämäntehtävänä oli selviytyä, ja tasavallan presidenttinä hän piti huolen, että kansakunta selviää.
Mauno Koivisto ei mielistellyt ja hänen isojen kenkiensä alle jäivät monet varpaat. Koivisto ei selitellyt tekemisiään ja kielsi selitykset myös muilta. Tästä periaatteesta voisivat tämän ajan toimijat ottaa oppia. Sanomiset pitäisi yrittää pohdiskella etukäteen niin selkeiksi, ettei niitä jälkikäteen tarvitse selittää.
Vaikeaa.
Alkava vuosi on urjalalaisen kirjailijan Väinö Linnan juhlavuosi. Mikä sopisikaan hänen juhlavuotensa aloitukseksi paremmin kuin viimeisimmän Tuntemattoman sotilaan filmatisoinnin esittäminen televisiossa. Kirja on filmattu nyt kolme kertaa, ja toivottavasti Aku Louhimiehen teos jää viimeiseksi.
Tuntematon sotilas on Urjalan Pentinkulmalta kotoisin olevan punakaartilaisen pojan Vilho Koskelan tarina. Mies on käynyt välirauhan aikana ajankulukseen reserviupseerikoulun ja lähtee opin mukaisesti esimiehenä sotaan.
Vaikka Koskelalla on nappeja kaulassaan, hän on silti yksi porukastaan. Nappeja hän ei tarvitse omiaan käskiessään, napit aukaisevat hänelle muita ovia, jos hän haluaa niitä aukaista. Aina ei halua.
Vänrikki kohoaa sodan edetessä luutnantiksi. Hän kaatuu tarinan viime metreillä mahdottoman edessä. Suomi aloittaa elämänsä tuosta hetkestä nolla-pisteestä. Sodasta kävelee kotiin murjottu Mauno Koivistokin ja miettii, että naapurin kanssa pitää olla muunlaisiakin tapoja tulla toimeen.
Mauno Koivisto ja Väinö Linna olivat samanlaisia miehiä – rintamamiehiä. Tahoillaan he miettivät, miten elämänsä järjestäisi niin, että intohimoiselle tekemisellekin jäisi aikaa. Ja onnistuihan se. Väinö Linna väänsi Täällä pohjantähden alla -trilogiassaan oikein rautalangasta, miten tämä kansakunta luotiin. Mauno Koivisto järjesteli Postipankin pääjohtajana kerrostaloasuntoja mahdollisimman monelle.
Suomalaiset selviävät vain toinen toisiinsa luottaen ja niin, että kaikilla on mahdollisuuksia. Tälle ajalle on tyypillistä populismi ja kaikenlaisten ajatusten polarisoituminen. Tavoitteena on nujertaa toisen mielipide. Nujertavin enemmistöpäätöksin saadaan demokratiassa harvoin sittenkään ehyttä hyvää aikaiseksi, vaikka sinänsä oikein menetelläänkin.
Kuormurilla on hiekkalaatikolla yksinäistä leikkiä kun kaveri vie oman kuorma-auton pois.
