Kaupungin suurin hiekkalaatikko löytyy valtuustosta. Välillä hiekkalapiot vaihtuvat nukkeleikkeihin, jossa yksi vinkuu ja muut hyppäävät kuin marionetit. Joku tietää aina, mistä narusta vetää, ja nukketeatterin seuraava käänne on valmis. Tästä teatterista ei toimintaa puutu, myös tuolileikki tuntia ennen valtuuston kokousta on mahdollista, kun huomataan, että pilkka saattaa käydä omaan nilkkaan.
Kaksi vuotta sitten kuntavaalien jälkeen käytiin paikkaneuvottelut, jossa liittoumien kesken sovittiin luottamuspaikkojen jako valtuutettujen määrän mukaan suhteellisesti. Kaikki ryhmät hyväksyivät seuraavalle neljälle vuodelle sovitut paikkajaot. Tämän jälkeen kaksi henkilöä on halunnut vaihtaa ryhmiään, joka on saanut aikaan puhetta, että voimasuhteet jakaantuvat nyt väärin. Melko yksinkertaisella vaalimatematiikalla on laskettavissa, että näin ei edelleenkään ole. Ikävintä kaikessa on, että kehittämisen sijaan käytämme aikaa vain muutamien henkilöiden egon pönkittämiseen ja edun ajamiseen yhteisen sijasta.
Kuntavaalikaudet karkaavat käsistä yksi toisensa jälkeen, kun kakkuleikit kaipaavat kaitsijoita. Vaalipuheet yhteisestä hyvästä ovat vaihtuneet vallanhimoon. Hyvä ja luova leikki kaipaa kumppanikseen luottamusta. Luottamuksen rakentuminen vie aikansa ja sillä ei sopisi kenenkään leikkiä. Valta väärissä käsissä on kovin tuhoisaa. Ei siis ole ihme, että oikeudenmukaiset ja suoraselkäiset väsyvät ja väistyvät yksi toisensa jälkeen. Vapaa-aikansa kun voi viettää virkistävimmilläkin tavoilla.
Jokaisesta ryhmästä löytyy joukko älykkäitä, lempeitä ja empaattisia ihmisiä, joilla on kykyä ja halua toimia paremman Akaan eteen. Kyse on yhteisten asioiden ajamisesta, ei oman edun tavoittelusta. Kun oikein pelkistetään, ollaan perusasioiden äärellä – rakkauden ja pelon. Vallanhimo on pelkoa siitä, etten tule kuulluksi. Kiusaaminen on pelkoa siitä, että toinen näyttäytyy muiden silmissä parempana ihmisenä. Luottamuksen rikkominen on pelkoa, että tulee petetyksi ensin. Ego estää meitä saavuttamasta unelmaamme.
Olemme itse itsemme pahin vihollinen. Mitä tapahtuisi, jos valitsisimme rakkauden? Lisäisimme leikkimielisesti läikähdyksen lempeyttä poliittiseen lemmenjuomaamme? Saisiko se kaupunkimme kukoistamaan ja saisimme aikaan energian, jolla perinteinen oman penkin puristaminen saataisiin päätökseen? Kuuntelisimmeko enemmän ja arvostelisimme vähemmän?
Radikaalit toimenpiteet vaativat rohkeita tekoja. Rakkaus ja rakastaminen on aina itsensä altistamista ja riski. Harkittu riski on kuitenkin aina kannattavampaa, kuin hajuton, mauton ja väritön elämä. Uskalletaanko siis hypätä? Yhdessä.
Vihreä valtuustoryhmä
