Suomen itsenäistyminen ja maan itärajan sulkeutuminen viimeistään Tarton rauhansopimuksen nojalla vuonna 1920 oli järkytys monelle rajan läheisyydessä asuvalle. Vuosisataiset yhteydet katkesivat.Kuhmossa, missä eläminen oli – ja on edelleen – hyvin niukkaa ja toimeentulo työlästä, iti myös korpikommunismi. Naapuriin oli syntynyt ideaali, valtio, jossa valta kuului todella kansalle. Paratiisi rakennettaisiin maan päälle. Tervetuloa.
Akaalaistunut opettaja emeritus ja kirjailija Unto Heikura on jälleen rajalla neljännessä romaanissaan Valinta. Valinta on kertomus talvisodasta mutta myös lempeää kuvausta tästä päivästä.
– Olen koko elämäni elänyt näiden ihmisten kanssa. Kuunnellut ja kysellyt, penkonut arkistojakin. Olen yksi heistä.
Kirja on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka viime sodat nousevat suomalaisten sukujen historiasta tähän päivään, viiltävästikin, jos vain maltamme pysähtyä kuuntelemaan.
Opettaja vai kirjailija?
Kuhmossa syntynyt ja elämäntyönsä tehnyt Unto Heikura on kirjoittanut vuodesta 1963. Arkkitehdin urastakin haaveillut mies päätyi kansakoulunopettajaksi ja aluksi näytelmäkirjailijaksi. Teoksista Vartioitu kylä päätyi elokuvaksi, ja tuotannosta on useita televisiotaltiointejakin.
– Minulla on näitä tälläisiä ollut jos voisi sanoa kyllästymiseen asti. En ole oikein koskaan tiennyt, olenko opettaja vai kirjailija. Opettajan työssä minulla on pätevyys, nauraa Heikura hersyvästi.
Vuodesta 1972 Unto Heikura on kuulunut myös Suomen Näytelmäkirjailijoiden liittoon.
– Näin se elämä on mennyt. Molempiin housuihin ole hypännyt loppujen lopuksi aika luontevasti.
Unto Heikura on myös hyvin luovilta ja osallistuvilta lapsiltaan kysynyt, kuinka paljon he jäivät isää vaille, kun tämä alinomaa vain kirjoitti.
– Tyttäreni sanoi, että kirjoituskoneeni raksutukseen oli aina turvallista nukkua. Poikaani kuljetin joka viikko kaksi kertaa Kuhmosta Kajaaniin (yksi matka yhteensä 210 kilometriä). Siinä tuli juteltua, ja tiedettiin kumpikin, missä mennään.
Voittajan puolelle
Kun jatkosodan aikaan rajaseudulle sijoittuva romaanitrilogia Ensin täytyi kuolla, Partisaanikesä ja Kotikaipuu 44 valmistui vuonna 2012, Unto Heikura päätti lopettaa kirjoittamisen. Raja ei kuitenkaan päästänyt Heikuraa irti. Joidenkin rajaseudun asukkaiden siirtyminen heti talvisodan alussa voittajien puolelle, vaivasi kirjailijaa.
– Raja ei ollut niin tarkka asia, koska jo suuriruhtinaskunnan aikana rajan takana käytiin töissä aina Pietaria myöten. Siellähän oli osalla myös sukulaisia.
Kommunistisen valtion propaganda ja osin uskonnollinenkin hurmos vaikuttivat siihen, että puna-armeija nähtiin voittajana. Samasta perheestä yksi lähtee muun ryhmän mukana rajan taakse, ja toinen palvelee isänmaata rajakersanttina.
– Rajakersantti ottaa paluun tehneet nuoret kiinni ja toimittaa eteenpäin. Hän uskoo, että pojille ei tapahdu mitään, mutta heidät kuitenkin ammutaan vakoilijoina.
Palanneiden repusta löytyi Suomen rahaa, jonka Neuvostoliitto oli ennen sotaa nostanut Suomen Pankista. Rahojen numerosarjat sinetöivät palanneiden kohtalon.
– Minua kiehtoi tässä se perusajatus, että mennään mitään ajattelematta toisten perässä ja oma ajatus jää kotiin. Näinhän ihmisille käy tänäkin päivänä, sanoo Heikura.
Valinnan tekevät myös romaanin nykyajassa elävät nuoret. Kun töitä Tampereelta ei löytynyt, peritty korpitila Kuhmossa houkuttelee.
– Tämä piti kirjoittaa pois, ja nyt minä olen vapaa mies. Kun oma terveyskin on sitä sun tätä, niin on hyvä, ettei enää ole velvoitteita.
Koti on Kotirannassa
Valinta-romaanin päähenkilöitä ovat Lea ja Arttu. Arttu on perinyt rajan pinnassa olevan Kotirannan. Yhtenä kevätaamuna hän istuu pahoin ränsistyneen tilan päärakennuksen rappusilla ja katselee ympärilleen. Tästä alkaa seikkailu ihmismieleen. Tästä alkaa valintojen tekeminen.
Talvisota syttyy Kotirannassa ja muissakin taloissa yhtäkkiä. Vaikka rajan pinnassa ollaan, ei sotaan uskota. Mitä venäläiset nyt täällä tekisivät? Muutamia lohdutti sekin, että aina saattoi hiihtää voittajan puolelle.
Kun sota syttyy, alkavat valinnat. Rajakersantti saa tehtäväkseen kylän talojen polttamisen, jotta vihollinen ei saisi mistään turvaa. Polttaminen aloitetaan Kotirannasta, ensimmäinen valinta, se kun on kotitalo.
Rajan pinnasta lähdetään evakkoon, toiset pitkin hampain. Kun sota ei tulekaan lähelle, ottavat muutamat ohjat käsiinsä ja palaavat takaisin. Valintoja jälleen. Sitten on heitäkin, jotka eivät halua olla Suomen puolella.
Kaikki eivät anna polttaa taloaan, mutta lopulta on pakko antautua. Suomalaisten menestys Kuhmon suunnan taisteluissa nostaa myös itsetuntoa.
Ja aina on mukana myös mies väärässä paikassa. Väinö Linnalla se oli sotamies Riitaoja ja Unto Heikuralla nuori poika Kusti.
Lea ja Arttu elävät romaanissa nykyaikaa tässä ja nyt. Tulevaisuutta suunnitellaan ja paikkoja kohennellaan. Päätöstä Kotirantaan asettumisesta pohjustetaan. Isoja ja pieniä valintoja tehdään koko ajan. Arttu ostaa käsipumpun, jotta vettä saunaan saadaan joutuisammin. Venekin hankitaan.
Kotirannan sauna on ainoa rakennus, jota ei poltettu. Valinta tämäkin. Siellä käy tietämättä viimeisen kerran saunassa Kustikin. Saunahetki on vaikuttavaa kuvausta nuorten elämänjanosta.
Unto Heikuran tarina etenee kutkuttavin takaumin. Arttu kertoo ja Lea kuuntelee. Mielipidejohtajien vaikutus on puolin ja toisin voimakas. Muutamille siirtyminen Neuvostoliittoon on vakaumus, enemmistölle ei.
Muistakaa, että talvisodan aikana Kuhmossa oli pakkasta liki 40 astetta. Liikkuminen ulkona ei ole kivaa heistäkään, jotka ovat tottuneet kylmään.
Takaumat ovat tarkkoja. Heikura on kuunnellut hyvin Kuhmon eläjiä. Vähempikin tarkkuus olisi riittänyt, ja lukijan mielikuvitukselle olisi jäänyt tilaa.
Tiedämme nyt, että voittajan puolelle siirtyneiden kohtalo oli julma. Sen tiesivät myös romaanin kaksi kaverusta, jotka palasivat heti. Heidät tuomitsi kuolemaan Suomi. Ja äiti itkee, se on sodassa äitien kohtalo.
Ihminen toipuu ja rakentaa aina raunioidenkin päälle. Näin tehtiin Kotirannassakin. Neuvostoliittoa ei enää ole, mutta Kotirannassa on omaa metsää ja oma lupa.
Juha Kosonen
