Päivä on niin valoisa kuin vain joulukuinen päivä voi olla. Marjukka Suonion kodin kuistilla palaa kynttilälyhty. Sisällä aukeaa viihtyisä paljon nähnyt interiööri. Marjukan rovasti-isä katsoo lempeänä seinältä. Kun ollaan martan kotona, mitään ole liikaa eikä liian vähän. Taiteilija Herman Vähämäen veistokset ovat katseenvangitsijoina siellä täällä omilla paikoillaan.
Luulisi, että aika on pysähtynyt, mutta näin ei ole. Marjukka on kutsunut kotiinsa Toijalan seniorimartat. Kutsuja valittelee, että ketään ei taida tulla. Vähän ajan kuluttua iloinen puheensorina täyttää olohuoneen. Aiheista ei ole pulaa. Ajassa kiinni ollaan ja muistotkin ovat aika hurjia. Yhdeksän on paikalla.
– Tänään toivotan sinulle, jotakin oikein hyvää, enkelin siipien havinaa ja iloa, onnea syvää. Tänään toivotan sinulle, mitä en voi itse antaa. Saakoon rakkaus Jumalan, sinua sylissään kantaa, aloittaa Marjukka.
Pastori Mari Pakkanen kiittelee kutsusta ja ylistää koolla olevaa joukkoa.
– Täällä on koolla vuosikymmenien martat.
Marttaliitto täyttää ensi vuonna 120 vuotta. Marttayhdistyksiä ja toimintaryhmiä on yli 1 200 ja niissä on noin 46 000 jäsentä. Juhlapäivää vietetään jokaisessa yhdistyksessä 31. tammikuuta. Toijalassa martat kokoontuvat tuolloin juhlaan Akaan seurakuntasaliin.
– Yhdessä olo, yhteisöllisyys, on ollut meille tärkeää vuosikymmenien saatossa. Itsekin olen ollut jäsenenä jo 30 vuotta, joskus ahkerammin, joskus vähemmän. Me tarvitsemme toinen toisiamme. Sen huomaa usein silloin, kun ei ole pitkään aikaan ystävää tavannut. Pohtii, mitähän hänelle mahtaa kuulua, miettii Pakkanen.
Lastentuntia kuuntelivat aikuisetkin
Lahjaksi Mari Pakkanen toi senioreille lahjaksi Tytti Issakaisen kokoaman kirjan, jossa pienin tekstein kerrotaan vanhoista ajoista. Kertomus radion tulosta kotiin sai Sylvi Pullin muistelemaan.
– Meidän radio oli kylän keskipiste, koska muilla ei vastaanotinta vielä ollut. Aina kun oli jumalanpalvelus, tai lastentunti, meillä oli aina tupa täysi kuuntelijoita. Eikä lastentuntia kuuntelemassa koskaan lapsia ollut, vaan vanhoja ihmisiä.
Maija Lylykorpi kertoo muiston mummulasta.
– Sunnuntaina mummu kuunteli jumalanpalveluksen. Minä ihmettelin, mistä mummu tiesi mitä lauletaan. Hän lauloi mukana ja meidän muiden piti istua hiljaa ympärillä. Mummulassa ei radiota edes pidetty muulloin auki, kun jumalanpalvelusten ja uutisten aikaan.
Marjukka Suonion isä kuunteli radiosta Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja.
– Minäkin kuuntelin ja kysyin, onko tuo totta. Isä sanoi, että on se totta. Vähän ajan päästä hän korjasi, ei se ole totta. Näki tietysti, että minua pelotti – ja pelottikin.
Pirkko Siljander muistaa heillä olleen kidekoneenkin, putkiradion edeltäjän, jota pystyi kuuntelemaan sähköttömissäkin taloissa.
– Talvisodan aikana, kun sähköt olivat poikki, meille kokoontui koko pienen kylä väki kidekonetta kuuntelemaan. Kahdelle oli kuulokkeet. He kuuntelivat uutiset ja selvittivät tapahtumat muille. Olin silloin 11-vuotias ja kuulin uutiset näin myös itse. Se oli jännittävää aikaa.
Desanttien pelossa
Sota-aikana Toijalassa pelättiin myös pommituksia ja densantteja. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Anja Salminen muistelee menneensä Rätön kellariin pommitusta piiloon.
– Joskin tuli sellainen tieto, että järvelle olisi laskettu densatteja.
– Kun tuli hälytys, kellariin mentiin. Kellarin välikatossa oli pahnoja ja lattialla muutama lauta. Siellä me kyhjötettiin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että jos olisi tullut osuma tai desantteja, ei meistä mitään jäljellä olisi. Ei se mikään suoja ollut.
Lentokoneita kyllä meni kylän yli miltei joka päivä, omia ja vihollisen. Varsinkin talvisoda aikana vihollisen koneet suunnistivat radan avulla Tamperetta pommittamaan.
– Me asuttiin silloin Ylpön talossa. Talossa asui myös apteekkari, jonka Helsingissä asuva perhekin tuli Toijalaan, kun Helsingissä oli vaarallista. Kun niitä koneita lensi yli, menimme apteekkarin lasten kanssa kivisakastin juurelle turvaan, muistelee Irma Pynnönen.
Irma Pynnönen on myös tekstiilitaiteilija. Hänen kivisakastia kuvaava tilkkutyönsä on saanut nimekseen Turvamuuri.
Maire Virevesi (97 vuotta) seurasi sota-aikana lentoliikennettä Kilsanmäen ilmavalvontatornista.
– Tornissa oltiin aina oma vuoro. Oli paljon päällä, koska kylmähän seisoskellessa olisi tullut. Saimme sinne myös ruoan ja lämmintä juotavaa. Ei tornissa pelottanut, mutta matkalla sinne pelättiin aina desantteja, kertoo Virevesi.
Talvella pelkoa lisäsi hyvä kuutamo ja kova pakkanen.
Lähdöt Karjalasta
Sylvi Pullin isän äiti kuoli talvisodan aikana kotitalossaan Laatokan rannalla. Vainaja viettiin tavan mukaan saunaan pestäväksi ja laitettavaksi arkkuun. Miehet olivat rintamalla, taloa hoiti Sylvin täti pienen lapsensa kanssa.
– Mitähän hän lienee touhunnut siinä, kun tultiin sanomaan, että äkkiä pois, koska vihollinen tulee tänne ihan justiinsa. Sotilaat sanoivat hoitavansa vainajan. Se jäi sinne, eikä kukaan tänäkään päivänä tiedä, kuinka kävi. Mummua ei ole löytynyt.
Omaisia järkytti vielä sekin, että 24 vuotta sitten huomattiin, että vainaja oli vielä elävien kirjoissa.
– Kaikki oli sekaisin, tieto ei näköjään kulkenut mihinkään.
Kun Karjala 1941 vallattiin jatkosodassa takaisin, karjalaiset palasivat synnyinsijoilleen. Sylvin toinen tarina lähdöstä on yhtä karmea. Kun rintama 1944 petti, osa siviileistä pakeni lähestyvää vihollista luotisateessa.
– Yhdellä pakenevalla oli pieni lapsi sylissä. Lapsi putosi, mutta toiset naiset eivät antaneet häntä mennä lasta enää hakemaan. Miten ihminen voi siitä selvitä? Hän joka minulle tämän kertoi, sanoi, että lapsen äiti itki ikänsä, kertoo Pulli.
Irma Pynnönen kuuntelee Sylvin kertomusta vakavana. 1944 hän lähti pakoon Viipurista.
– Eivät nämä kokemukset koskaan unohdu. Sehän oli vain elämää.
Näyteikkunat eivät ole muodissa enää
Puhutaan välillä mukavammista asioista. Anja Salminen kertoo ihailleensa lapsena Toijalan keskustan näyteikkunoita, joita lähdettiin mielellään katselemaan.
– Joka liike laittoi kauniin näyteikkunan. Se oli siihen aikaan tapana. Enää nekään eivät ole muodissa.
Sylvi Pulli pääsi pienenä katsomaan Stockmannin kuulua jouluikkunaa Helsingissä.
– Siellä ikkunassa kun joku esine liikkui, se oli ihmeellistä. Stockmann taitaa tehdä houkuttelevan ikkunan vieläkin.
Komeimmat miehet urheilivat
Irma Pynnönen ja Anja Salminen kertovat, että Toijalassa ei heidän nuoruudessaan muuta pelattukaan kuin pesäpalloa ja jalkapalloa.
– Jalkapallossa oli kylän komeimmat miehet, hukkaa Salminen.
– Pesäpallo oli oikein pyhä laji, Raukon ja Pennasen veljekset etunenässä. Suomen mestaruuksiakin tuli monta, muistelee Pynnönen.
Jouluresepti kiireen keskelle
Seniorimarttojen iltapäivähetki ei olisi täydellinen, ellei siellä jaettaisi reseptejä. Pirkko Siljander on ottanut talteen jo vuosia sitten Martta-lehdestä Joulureseptin.
Ainekset: hyppysellinen sydämen lämpöä, iso hitunnen hymyä, sata sylillistä ystävyyttä, tuhat lämmintä ajatusta, iso kasallinen antamisen iloa.
Valmistus: sekoita kaikki ainekset yhteen, höystä hyvillä selostuksilla ja mausta kiitoksen sanoilla.
Tarjoilu: sytytä joulun kynttilät ja tarjoa niiden tuikkeessa iso annos jokaiselle.
Iloinen, elämänmyönteinen ja lämmin iltapäivähetki on päättymässä. Totta kai hetkeen kuului myös laulua. Halauksin ja hyvän joulun toivotuksin lähdettiin kotia kohti.
