On sunnuntaipäivä helmikuussa 1973. Lämpötilan painuminen nollan tuntumaan tekee kelistä liukkaan. Iso Mersun pakettiauto on tulossa Urjalan suunnasta, kunnes vähän ennen määränpäätä auto ajaa tieltä.
Ojaanajosta selvitään säikähdyksellä ja seurue pääsee jatkamaan matkaansa kohti Toijalan yhteislyseota. Kyydissä ovat Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Ronnie Österberg ja Pekka Pohjola. Kyseessä on kovassa nosteessa oleva progeyhtye Wigwam, joka on samalla viikolla aloittanut seuraavana vuonna ilmestyvän Being-albuminsa nauhoitukset.
Wigwam tunnetaan 45 vuotta myöhemmin kansainvälisesti tunnetuimpana suomalaisena progeyhtyeenä. Bändin tekee ajankohtaiseksi myös viime lauantaina Turkuun päättynyt 50-vuotisjuhlakiertue. Toijalaan pakettiautolla matkanneesta porukasta mukana olivat molemmat elossa olevat jäsenet Gustavson ja Pembroke.
Yleisömenestys jumppasalissa
Wigwam oli käynyt Toijalassa jo kerran aiemminkin niin sanotulla konvakeikalla, joita järjestivät tuohon aikaan opiskelijoiden edunvalvontajärjestöinä syntyneet mutta käytännössä heille mieluista ohjelmaa järjestäneet teinikunnat ympäri maan.
Konviin oli sisäänpääsy teinikunnan jäsenillä, eli hippoihin pääsi vain teinikorttia esittämällä. Ammattikoululaiset jäivät siis tästä huvista paitsi, mutta muut oppikoululaiset pääsivät mukaan kuntarajoista huolimatta.
18. helmikuuta 1973 järjestetyn konsertin takana oli kuitenkin yhteislyseon aktiivinen musiikkikerho puheenjohtajanaan Hannu Luukka. Musiikkia intohimoisesti seurannut Luukka ystävineen oli buukannut koulunsa juhlasaliin esiintymään yhden tuon ajan arvostetuimman yhtyeen. Nyt tapahtuma oli kaikille avoin, mutta myös taloudellinen riski oli pojilla itsellään.
Hieman jännitystä helpotti se, että bändi oli tullut keikalle tasoonsa nähden yllättävän halvalla. Tarvittaisiin kuitenkin 180 lipun ostanutta katsojaa, jotta järjestäjät pääsisivät omilleen.
Alku ei näytä lupaavalta. Vielä varttia ennen esiintymisaikaa sisällä on tasan 100 henkeä. Myös myötäelävä bändi on huolissaan: miten nuorille musa-aktiiveille käy? Loppuryntäys on kuitenkin melkoinen, ja saman verran väkeä ahtautuu sisään viimeisen 15 minuutin aikana. Yleisöä on tasan 200, ja järjestäjät huokaisevat helpotuksesta.
Haastattelu ja keikka talteen kelanauhurilla
Koska kylään oli saatu valtakunnan ykkösbändi, päätti Hannu Luukka käyttää tilaisuuden hyväkseen ja haastatella musiikkikerhon lehteen arvostamiaan muusikoita, etenkin Gustavsonia, jota Luukka itsekin kosketinsoittajana ihaili. Kainaloon otettiin Akain kelanauhuri, jolla puolitoistatuntinen juttutuokio tallennettiin.
Backstagen virkaa toimitti koulun urheiluvälinevarasto. Gustavson makaili korostetun rentona hyppyarkun päällä ja oli aktiivinen haastateltava. Mukana oli koko yhtye, mutta äänessä lähes pelkästään kosketinvelho.
Luukka ja mukana olleet ystävät olivat ujoja ja tenttasivat yhtyettä kohteliaasti. Lisäkierrettä tilanteeseen toi samaan takatilaan itsensä järjestänyt Musa-lehden toimittaja, joka ei puolestaan arkaillut. Hän haastoi laulaja Pembroken statistin roolia pianistina ja ihmetteli kovin sanoin, miksi ensiluokkaisesta materiaalistaan tunnettu yhtye soitti niin paljon lainakappaleita.
Niitä Yhteislyseon juhlasalissakin soitettiin runsaasti. Kuultiin muun muassa Beatlesia, Stevie Wonderia ja Procol Harumia sekä Gustavsonin uljaasti sovittama Sibeliuksen Finlandia. Pembroken materiaalista tuli ainakin Hot Thumbs O’Riley -soololevyn Grass For Blades.
Nyt paikalle oltiin tultu esiintyjän vuoksi. Viikolla järjestetyt konvakeikat pursusivat väkeä lähinnä parinmuodostustarkoituksessa, yhtyeillä ei niin ollut väliä. Hämärässä valaistuksessa suhteita syntyi – monesti pitkäikäisiäkin. Luukka ja hänen vaimonsa tapasivat toisensa Tasavallan Presidentin konvakeikalla joulukuussa 1970.
Lämpimiä muistoja ajalta ennen maailmanmainetta
Nykypäivän näkövinkkelistä tuntuu hurjalta, että tuolloiset huippunimet soittelivat alkeellisissa koulujen jumppasaleissa. Se oli kuitenkin normaalia keikkatoimintaa, ja yhtyeet olivat monesti tyytyväisiä keikkamahdollisuuksiinsa.
Toijalassa koulukeikoilla 1970-luvun alussa kävivät muista tuon ajan nimistä esimerkiksi Tampereella huippusuosiota nauttinut Matthews, lahtelainen Charlies ja Leo ”Freeman” Frimanin soolouraa edeltävä Waterloo.
Konvatoiminnassa oli omat riskinsä, sillä vaikka koululaiset eivät keskenään rettelöineetkään, oli suljettujen tilaisuuksien järjestäminen herkkä aiheuttamaan närää ulkopuolelle jääneissä. Ovella syntyi usein kähinää, kun rockinnälkäiset ammattikoululaisetkin pyrkivät saranapuolelta sisään.
Wigwamin konsertista jäi paikalla olleille lämpimät muistot, Luukalle myös kelanauhurille tallentunut haastattelu ja yhtyeen luvalla nauhoittama keikka. Bändi itse levisi lopullisesti kahteen leiriin seuraavana vuonna, kun Gustavson ja Pohjola lähtivät Wigwamin riveistä. Uusien jäsenten myötä bändin ura kylläkin singahti Nuclear Nightclub -albumin (1975) ilmestyttyä aina kansainväliseen suosioon saakka.
Yleisön joukossa olleelle Pekka Ahlforsille jäi hienon keikkakokemuksen lisäksi muistoksi Ronnie Österbergin katkennut rumpukapula. Musiikkikerhon puheenjohtaja Luukka ehti vielä sana iltana elokuviin Heikki Kinnusen ja Leo Lastumäen tähdittämää Lampaansyöjät-filmiä katsomaan.
Myös Viialassa kävi popparivieraita
Hirvialhon koulu on nykyisin valitettavasti tunnettu parhaiten sisäilmaongelmistaan, mutta samoissa tiloissa on tehty myös popmusiikin historiaa.
Tuolloin koulu tunnettiin nimellä Viialan yhteislyseo, eikä se jäänyt konvakeikoissaan yhtään Toijalan vastaavia huonommaksi. Wigwam oli ehtinyt soittaa siellä jo syksyllä 1970. Gustavson revitteli tuolloin Suomessa ennenkuulumattomia urkusoolojaan ja esitti muun muassa bändin siihen saakka suurimman Luulosairas-hitin.
Paikalla kävi konsertoimassa pitkälti samoja nuorison suosikkeja kuin Toijalassakin: oli vielä Remun luotsaama Kalevala, nuoren kitaristilahjakkuus Heikki Silvennoisen umpitotinen progeyhtye Tabula Rasa, jytäryhmä Alwari Tuohitorvi, Charlies ja monta muuta.
Oma lukunsa olivat paikalliset tai lähialueilta paikalle saapuneet nimet. Paikalla olleiden muisteloissa erottuvat etenkin viialalaiset Bloodshot Eyes ja Päre. Valkeakoskelainen Le Bon oli tehnyt myös moniin vaikutuksen.
Teinikunnan puheenjohtajana 1970-luvun alussa Viialan yhteislyseossa toimineen Markku Peltosen muistelot ovat samassa linjassa kuin Hirsikankaan toisellakin puolella. Tavoitteena oli musiikin ilosanoman julistaminen. Toisille se meni läpi paremmin kuin toisille.
Toijalassa Hannu Luukalla ja muilla musiikkikerholaisilla oli takanaan rehtori, joka oli jo lopen kyllästynyt teinikuntien poliittiseen nokitteluun. Pelkästään musan kanssa puuhastelevat nuoret saivat siksi paljon liekaa temmeltää. Viialassa puolestaan vanhoillisuus saattoi nostaa vielä päätään.
– Musiikinopettaja naureskeli Rolling Stonesia, että kyllä nyt kuunnellaan, mutta muutaman vuoden päästä sitä ei muista kukaan. Hän oli tietysti alan ihminen ja vihkiytynyt klassiseen musiikkiin. Hänelle rock edusti ohimenevää ilmiötä, klassinen musiikki kivijalkaa, pysyvyyttä, Peltonen muistelee.
Antti Luukkanen
