Keväällä 2015 minut valittiin Vuoden Akaalaiseksi. Samana keväänä olin päättänyt lukion ja kirjoittanut kolmen laudaturin ylioppilaaksi. Ylioppilaskirjoituksiin liittyi haasteita, joita ratkoimme yhdessä lukion porukan kanssa. Olen kiitollinen Akaan lukiolle siitä, että kaikki lopulta järjestyi parhain päin.
Koulutaipaleeni Akaassa on antanut minulle valtavasti eväitä eteenpäin. Tahto ratkaista ongelmia, päämäärätietoisuus, sinnikkyys ja usko yhteistyön voimaan – ne auttoivat minua ylioppilaskirjoituksissa, ja ovat auttaneet monessa muussakin asiassa sen jälkeen. Uskon, että pitkälti näiden ominaisuuksien ja asenteiden ansiosta olen rohkeasti tehnyt niitä asioita, joita haluan.
Vuoden Akaalaiseksi valinnan jälkeen olen ollut jo kaksi kertaa vapaaehtoistyössä Tansaniassa. Työskentelin paikallisessa erityiskoulussa lähinnä näkövammaisten luokassa. Lisäksi koin aitoja Afrikan ihmeitä, kuten safari, vesiskootteriajelu Intian valtamerellä ja suuret vesiputoukset.
Näkövammaisena täysin tuntemattomaan maahan ja kulttuuriin lähteminen ei ole aivan yksinkertainen asia. Jo matkan valmisteluun liittyy paljon työtä. Täytyy löytää mukaan sopiva avustaja, hakea avustajatunnit vammaispalvelusta, huolehtia viisumeista ja työluvista… Ja lisää on luvassa paikan päällä. Täysin erilainen kulttuuri, jossa vammaisten asema on kaukana siitä, mihin Suomessa on totuttu – uudenlaisia tilanteita tulee vastaan reissussa lähes päivittäin.
Tansaniassa vammaisten asema on yleisesti ottaen huono. Vammaisia ja sairaita hoidetaan kotona – he ovat perheen ja suvun vastuulla. Lapset käyvät erityiskoulua ja asuvat usein koulun asuntolassa. Positiivista on, että valtiolla on erityiskouluja, eli koulutus on ilmaista. Mutta lisätään tähän heti, että valtiolta tuleva tuki kouluille on lähes olematonta, ja erityiskouluilla ei useinkaan ole tarvittavia resursseja. Lahjoitukset ja ulkomaalaiset vapaaehtoiset ovat elintärkeitä kouluarjen mahdollistajia.
Kun vertaan omaa kouluaikaani tansanialaisen lapsen elämään, saan tuntea itseni etuoikeutetuksi. Minulla oli oikeus käydä tavallista koulua, avustaja, tarvittavat apuvälineet, oppimateriaalit ja opettajien ymmärrys. Kerron pari esimerkkiä Tansanian tilanteesta. Luokassa, jossa työskentelin, oli noin 15 näkövammaista oppilasta. Oli 13 pistekonetta, mutta 10 niistä oli rikki. Ei ollut valkoisia keppejä tai aurinkolaseja kaikille tarvitseville. Ei ollut riittävää valaistusta tai toimivaa sähköä. Tietokoneista ja muista teknisistä laitteista puhumattakaan.
Samalla sinnikkyydellä ja päämäärätietoisuudella kuin Akaan lukiossakin minä tartuin haasteisiin ja tein parhaani tilanteen muuttamiseksi. Käytin paljon aikaa jutellen opettajille omista kokemuksistani ja ajatuksistani. Kerroin siitä, miten minä näkövammaisena olen onnistunut opiskelemaan ja miten opettajat ovat kanssani toimineet. Tansaniassa opettajien koulutus etenkin erityistarpeisiin liittyen on puutteellista, eikä opettajilla välttämättä ole keinoja ja tietoa siitä, miten vaikkapa näkövammaiselle voi opettaa esimerkiksi liikuntaa tai matematiikkaa. Hyödynsin omaa kokemustani ja kannustin eteenpäin. Lopulta kuitenkin kaikkialla on niin paljon yhteistä ja samaa – olipa koulu sitten Akaassa tai Afrikassa.
Susanna Halme
Kirjoittaja on Vuoden Akaalainen 2015
