Perheen arki pyörii samankaltaisten arjen rutiinien mukaisesti. Aamulla kukin perheen jäsen herää oman puhelimensa herätysääneen, tulee tukka takussa ja naama mytryssä keittiöön aamupalalle. Istuu lähes aina samalle tuolille, poimii omat aamupalaeväänsä kaapeista ja mutustaa mahansa täyteen.
Samassa pöydässä istuu eri aamuina isä, äiti ja lapset, mutta he hädin tuskin huomaavat toisiaan. Ehkä jokaisen suusta tulee vuorollaan sieluton hyvän huomenen toivotus tai sekin hiipuu lyhyeen ja ytimekkääseen ynähdykseen, joka todistaa tämänkin perheenjäsenen olevan hengissä.
Uskoisin edellä mainitun aamuepisodin olevan kovin tuttua monelle meistä. Olemme aamuisin varsin mitäänsanomattomia toisiamme kohtaan. Emme huomaa, emme kuuntele, emme jaksa vastata. Vai emmekö välitä huomata, kuunnella tahi vastata tutuille perheen jäsenille? Koemmeko kaikkien läheisimmät ihmiset itsestään selviksi elämässämme kulkijoiksi, joihin ei sinänsä tarvitse panostaa huomenen, kotiin tulo- tai lähtömoikkaamisen saati hyvän yön toivotuksin? Kodissa vallitsee hiljaisuuden kulttuuri päivän aikana tapahtuvissa kohtaamisissa.
Ei perheen arki tokikaan aivan puhumatonta ole. Myöhempään kotona oleva vanhempi huutaa töihin lähtevälle vanhemmalle perään: ”Milloin tulet kotiin? Muistatko hakea Mikon säpästä, jääkaapissa on makaronilaatikkoa lämmitettäväksi.” Ja toinen vastaa: ”Joo joo.” Kotiin tultuaan kukin perheenjäsen vetäytyy hiljaisen syömisen jälkeen omiin touhuihinsa, käy omaan tahtiinsa hakemassa välipalaa ja iltapalaa kaapeista ja nukahtaa sänkyynsä muiden huomaamatta.
Hiljaisuus laskeutuu kotiin yötä vasten – jos ääntä on koko päivänä oikein ollutkaan. Onhan koko perhe toki istunut sohvalla ja ollut puhelimella, tabletilla tai jollain muulla vekottimella yhteydessä kavereihin, ystäviin, tuntemattomiin ihmisiin ja raportoinut kuvien kera tai pikaisin kommentein omasta elämästään tai ajatuksistaan. Ja saanut vastauksena kivoja kommentteja, jotka nostavat hymyn kasvoille. Tuntuu niin mukavalta olla yhteydessä sellaisiin tuttuihin, joita ei muuten ehdi näkemään. Sohvalla perheen jäsenten kesken istutaan edelleen hiljaa ja jokainen on keskittynyt omaan ulkoiseen yhteydenpitoonsa muiden kanssa.
Hei sinullekin siellä! Mitä olet mieltä, onnistuisiko keskustelu perheenjäsenten kesken, jos sinä ottaisit omaksesi aloittaa keskustelun muiden kanssa? Olittepa kotona, autossa, missä vain – juttelemalla arjen asioista. Puhuminen ei ole kaikille yhtä helppoa, mutta keskustelemaan oppii vain keskustelemalla. Hyvällä tavalla väittelemään ja perusteleman näkemyksensä oppii vain väittelemällä ja kuuntelemalla riittävästi mitä toinen puhuu. Puhumisen vaikeus on ilmiselvästi lisääntynyt. Ajatusten kirjoittaminen vastaavasti tullut helpommaksi. Joillekin ihmisille jopa liian helpoksi, kun netissä räiskitään mielipiteitä yhtään ajattelematta. Ilman puhumisen ja kuuntelemisen taitoa ei selviä kovin hyvin elämästä tulevaisuudessakaan. Keskustellaan taas, kun tavataan.
Erja Pentti
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kirkkovaltuutettu
