On taas tullut minun vuoroni kirjoittaa tälle palstalle. Olen kiitollinen, vähän ylpeäkin, että ajatuksiani aina silloin tällöin tähän lehteen pyydetään. Toisaalta, kun olen lukenut tämän palstan kirjoituksia, minulle on tullut sellainen tunne, että enhän minä osaa kirjoittaa noin hienosti, viisaasti ja syvällisesti. Olenhan ihan tavallinen seurakunnan jäsen, tavallinen suomalainen mies.
Suunnittelin etukäteen, että käsittelen tässä kirjoituksessa aivan loistavaa kirjaa, eli Raavaan miehen rukouskirjaa. Tuo kirja on kulkeutunut meille vanhempieni kotoa Hämeenlinnasta. Isäni oli saanut kirjan syntymäpäivälahjaksi partiokaveriltaan, rovasti Timo Liljalta. Kirja on aivan loistava, sellainen tavallisen miehen helposti luettava, mutta kuitenkin syvällinen pieni kirjanen. Itse olen pitänyt kirjaa mukana partioreissuissa, siltä varalta, että vastaan tulee yllättävä hartauden pitovuoro.
Kirjaa en kuitenkaan etsinnästä huolimatta löytänyt, mutta laatikoita penkoessani käteeni osui rintanappi. Napissa luki usko hyvän tekemiseen. Se taisi olla johdatusta, sillä kirja, jota etsin oli kuulunut ihmiselle, jolle tuo teksti oli täyttä totta ja ohjasi elämää 87 vuotta ja 38 päivää.
Isäni nukkui pois huhtikuussa. Vielä helmikuussa hän piti perinteiset syntymäpäivät ja Matinpäiväkahvituksen, mutta sitten voimat loppuivat ja raju sairaus vei hänet viidessä viikossa. Viimeiselle matkalle isän siunasi juuri tuon kirjan antanut pappi ja partiokaveri.
Perhe oli ukille erityisen tärkeä. Olimme yhteyksissä päivittäin ja kävimme tervehtimässä ukkia ja mummia viikoittain, toisinaan useammin. Tammikuussa tuli parin viikon tauko ja kun menimme, ukki oli eteisessä vastassa, halasi ja sanoi ”Mulla on sentäs ollu ikävä teitä”. Nyt poika sanoo ”Isä mulla on ikävä sua”.
Isä oli kova yhdistysmies, hän touhusi Karjaväen Lomaliitossa, sydänyhdistyksessä, partiossa ja monessa muussa. Tämän lisäksi hän auttoi naapureita, tuttuja ja tuntemattomia. Vielä viimeisinä päivinään hän huolehti muiden pärjäämisestä.
Isä uskoi hyvän tekemiseen, isä uskoi myös Jumalaan ja iankaikkiseen elämään. Kuoleman jälkeiseen elämään uskomisesta lienee paras esimerkki se, kun muutama päivä ennen kuolemaansa isä sai puhelun Toijalasta. Soittaja ja isä olivat olleet ystäviä 70 vuotta, isän opiskeluajoista Toijalan karjanhoitokoulussa asti. Myös soittaja oli huonossa kunnossa ja tiesi maan päällisen elämän olevan loppusuoralla. Ystävykset lopettivat puhelun sanomalla, että jutellaan sitten toisella puolella lisää. Tämä soittaja kuoli vajaa kuukausi isän kuoleman jälkeen. Toivottavasti he ovat päässeet juttelemaan lisää!
Entä minä, olenko oppinut isäni esimerkistä? Itse olen väärä ihminen siihen vastaamaan, mutta kyllä, kyllä uskon hyvän tekemiseen ja uskon Jumalaan! Usko sinäkin!
Hyvää ja siunattua alkavaa syksyä!
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kirkkovaltuutettu
Pasi Kylmälä
