Vanhemmuuteen mahtuu monenlaisia elämänvaiheita: arkea iloineen ja suruineen sekä juhlahetkiä. Meidän perheessä on saatu alkukesästä kokea suurta iloa ja juhlaa. Tyttäremme konfirmoitiin koleana mutta kauniina juhannusaattona.
Tytär kävi urheilupainotteisen rippileirin muualla kuin kotiseurakunnassaan, joten konfirmaatiokin oli leiripaikkakunnan kirkossa. Alkujaan hiukan surin sitä, ettei tyttäremme pääse ripille kotikirkossaan. Samoin olen vierastanut teemarippikouluja. Ehkä pelkäsin rippikoulun tarkoituksen niillä hämärtyvän – onneksi pelko oli turha. Mikä sen hienompaa nuoren kannalta kun hän saa yhdistää rakkaan harrastuksen ja rippileirin.
Meille vanhemmille lapsen rippileiri parin sadan kilometrin päässä kotoa tiesi kaikkiaan kolmea reissua leiripaikkakunnalle. Ensin veimme riparilaisen leirille, sitten kävimme vierailupäivässä ja konfirmaatiokirkossa. Oli kuitenkin hienoa nähdä millaiseen paikkaan tytär leirille vietiin sekä tutustua vierailupäivänä liikuntapappiin, kesäteologiin, apuopettajiin, isosiin ja nähdä muita riparilaisia vanhempineen.
Jos siitä opetuksen osuudesta olin huolissani etukäteen, niin huoli oli todella turhaa. Ja onhan kaikilla rippikouluilla velvoitteet oppituntien pitämisestä, joten sikäli asia oli tietysti kunnossa.
Vierailupäivästä jäi erityisesti mieleeni isosten ohjaama ”medishetki” eli rauhoittumishetki, jonka he pitivät joka päivään lounaan jälkeen riparilaisille. Sitten äitinä rauhoituin lopullisesti kun liikuntapappi piti pienen puheen. Hän kertoi rehellisesti syistä miksi nuoret kertoivat rippileirille tulleensa. Ne olivat kummius, ”naimalupa kirkkohäille ” ja raha.
Tajusin, että mikä minä olen nuorten motiiveja arvostelemaan. Rippileirihän on heille mahtava kasvun paikka joka tapauksessa. Papin sanoin me vanhemmat olemme tehneet lapsen puolesta ratkaisun, että olemme vieneet hänet kasteelle. Olemme kasvattaneet lasta yhdessä kummien kanssa – kukin tavallamme – Kristuksen tuntemiseen. Nyt rippileirillä nuori on voinut vahvistua siinä uskossa, johon hänet on kasteessa otettu. Hän on saanut ihmetellä ja keskustella elämään ja uskoon liittyvistä kysymyksistä yhdessä muiden nuorten ja rippileirin ohjaajien kanssa.
Konfirmaatiopäivänä ja monta kertaa sen jälkeenkin iloitsin noista papin sanoista. Me olimme tehneet sen minkä voimme, nyt on aika päästää nuoreksi varttunut lapsemme pikku hiljaa omille siivilleen. Kuinka ihanaa oli nähdä hänet muiden nuorten joukossa konfirmaatiomessussa kummien siunattavana ja menevän ensimmäistä kertaa itsenäisesti ehtoolliselle.
Rippikoulu on nykyään kuukausien prosessi, joka monen nuoren kohdalla huipentuu leirivaiheeseen ja konfirmaatioon. Tyttäremme kävi kotiseurakunnassaan talven ja kevään aikana 10:ssä eri tilaisuudessa tutustumassa seurakuntaan. Lisäksi yhdessä pohdimme kasteen ja rukouksen merkitystä. Niistä riparilainen kirjoitti melko pitkän esseen, joka lähetettiin ripariopettajalle ennen leiriä. Eli kyllä sitä opetusta tuli varmaan ihan riittävästi.
Rippikoulu on aivan mahtava juttu luterilaisessa kirkossa. Viime vuonna rippikoulun kävi 85,9 prosenttia nuorista – 50 032 rippikoululaista! Se on valtava määrä ja ainutlaatuista koko Euroopassa. Rippikoulu on Suomessa osa hyväksyttyä nuorisokulttuuria niin tyttöjen kuin poikien keskuudessa. Tällainen määrä nuoria on pääosin kesäaikana pohtimassa elämän ja uskon kysymyksiä. Tätä arvokasta työtä tekemässä on myös suuri määrä isosia ja seurakunnan työntekijöitä. Isostoimintaan osallistui viime vuonna 22 400 nuorta.
Toivotan kaikille tämän vuoden riparilaisille, isosille, opettajille, kummeille, vanhemmille ja muille läheisille siunattua kesää!
Jaana Viitakangas-Klemola
Akaan seurakunta
lähetys- ja tiedotussihteeri
