Takapihalta kuuluva koiran räksytys on kasvanut vuosi vuodelta. Alkujaan hermojaki raastanut yhden koiran haukku, on kuin vaivihkaa kasvanut jo varsinaiseksi koiralaumaksi. ”Kunpa olisi tullut ajoissa se ensimmäinen ammuttua!”
Naapuruston vihaisiin kommentteihin on vastattu, kuten koiraihmiset sen hyvin tietävät, hieman suutahtaen, ja omia puolustaen. Vaikka koko ajan on ollut tietoinen ja itsekin hieman ärsyyntynyt tuosta laumastaan.
Olen lohduttanut itseäni vanhalla sananparrella, ”ei haukku haavaa tee”. Onko sittenkään näin? Pelko ja haukuttuna oleminen saattaa kuitenkin tehdä sisäisen henkisen haavan, ei niinkään minulle, mutta monelle ohikulkijalle.
Viime aikoina haukku on vain voimistunut voimistumistaan, kunnes kuin vaivihkaa, ikään kuin nurkan takaa, koko lauma valtasi talon. Nyt haukuttiin jo omiakin. Voiton riemulla ei ollut mitään rajaa. Siinä vaihtui isännät ja emännätkin, kerta jymähdyksellä.
Seison nyt tässä portilla, evakkoreki pakattuna, kuten monet Karjalaiset itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeninä. Miettien mahdollisuuksia kotiin jäämisestä. Vai pitäisikö ryhtyä vastahyökkäykseen, torjunta epäonnistui kun vahtikoirat nukkuivat, enpä tiedä? Hiljenisipä tuo haukku edes hetkeksi.
Petri Juutilainen
perussuomalainen
