Reilu kaksitoista vuotta siihen meni. Siihen, mistä jokainen pappi näkee painajaisia ja joista Facebookin keskusteluryhmässä keskustellaan ”mitä sitten jos…”. Siihen, että hautajaisissa sanon väärin vainajan nimen.
Se oli ihan tavallinen perjantai. Hautajaiset aamupäivällä. Ajelin hyvissä ajoin kappeliin, kättelin kanttorin ja suntion, kirjoitin nimeni kirkkopäiväkirjaan ja kopioin vielä hautausluvasta vainajan nimen kansiooni.
Vainajan kohtalo pysäytti, ja hän oli ollut ajatuksissani siitä asti, kun olin tavannut omaisen. Vainaja ei ollut saanut elää pitkää elämää, ei kuollut taivasikävää potien vaan kuoli hyvässä työiässä. Omaisten suru kosketti.
Kaikki meni hyvin siunaussanoihin asti. Tiedäthän, kun pappi sanoo: ”Uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan siunaamme NN:n odottamaan ylösnousemuksen päivää.” Kansiossa luki hautausluvasta kirjoittamani nimi, jonka aina katson vielä uudelleen kansiosta ennen hiekan laittamista arkulle, koska en luota näissä tilanteissa omaan muistiini. Sitten suljin kansion ja sanon nimet – väärin!
Eikä tämä tähän päättynyt. Hätääntyneenä unohdin puolet siunaussanoistanikin. Jouduin avaamaan kansion uudelleen – onneksi siihen ei kulunut tolkuttomasti aikaa – ja lunttaamaan siunaussanat, jotka olen sanonut vuosien aikana satoja kertoja. Miten voin unohtaa ne tällaisella hetkellä?
Mitä teen? Nopean tilannearvion jälkeen ainoastaan anteeksipyyntö on mahdollinen. Teen sen ennen kuin kanttori alkaa laulaa tunnelmallista laulua.
Muistotilaisuudessa otan vielä puheeksi mokani. Omainen sanoo, että minulla meni nimi oikeasti vielä pahemmin väärin. Hautausluvassa oli näet ollut toinen etunimi hieman väärin kirjoitettuna. Nyt ei mene hyvin, tuumin. Virheeni oli vielä isompi kuin olin arvannut.
Omainen jatkaa: ”Pidän siitä kun kaikki ei mene täydellisesti. Se on inhimillistä. Ja olen varma siitä, että NN (hänen kuollut läheisensä) olisi ollut vain huvittunut siitä, että pappi sanoo hänen nimensä väärin hautajaisissa.”
Se oli armon oppitunti. Olisin ansainnut huonoa palautetta huonosti hoidetusta työstä.
Armo on sitä, että tietää että olisi ansainnut jotain muuta, mutta saakin kokea hyväksyntää, kelpaamista ja armahdusta.
Riina Saastamoinen
Kirjoittaja on Kylmäkosken kappalainen.
