Toimittaja ja kirjailija Emilia Kukkala istuu Toijalassa ravintola Leskirouvan pöytään torstai-iltapäivällä 24. marraskuuta. Hän on palannut entisille kesätyötanhuvilleen kertomaan Luokkavallan vahtikoirat -kirjasta, jonka hän kirjoitti yhdessä Pontus Purokurun kanssa. Kirjan alaotsikko on: Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä.
Haastattelun jälkeen Kukkala jatkaa matkaansa Tampereelle. Vuorokausi myöhemmin Ylen toimittaja lähettää sähköpostilla kommenttipyynnön pääministeri Juha Sipilälle. Samana iltana Sipilän vastausaalto vyöryy Ylen toimittajalle ja vastaavalle päätoimittajalle.
Pääministeri Sipilän lähettämistä kansalaiskommenteista ja hänen omista kommenteistaan sekä Ylen reaktiosta niihin käynnistyi mediaa, politiikkaa ja sananvapautta ravisteleva ketjureaktio, jollaista ei 99-vuotiaassa Suomessa ole nähty.
Kun Emilia Kukkalan pohdintoja vallasta ja sen vahtikoirista kuuntelee sanelukoneesta viikkoa myöhemmin, on vaikea uskoa, että Kukkala puhui ennen kuin Sipilä kirjoitti.
– Olimme kaverini kanssa keränneet pitkään lehtijuttuja ja puhuneet toisillemme, että katso nyt, tämä on ongelma. Tiettyjen näkökulmien toistuminen ilman, että niitä haastetaan tai niille päästetään haastajia ääneen. Tai jos päästetään, niin esitetään ehkä vähemmän vakuuttavina, Kukkala avaa ja jatkaa.
– Ne, kenellä muutenkin on valtaa, saavat kyllä ihan varmasti äänensä kuuluviin. Ne taas, jolla on kaikkein vähiten, niiden ei edes kannata. Monesti on kysymys hengestä tai vähintään maineesta tai jaksamisesta. Ne ovat hirveän erilaiset lähtökohdat, mistä kukakin lähtee mediapeliin ja kuka siitä hyötyy.
Emilia Kukkalan mukaan aika harvat loppujen lopuksi hyötyvät.
– Eihän se ole edes vallankumouksellinen väite, että median tehtävä on tuottaa suostumusta ja legitimiteettiä vallitsevalle järjestelmälle, oli se milloin mikäkin. Kyllä mediatutkijat ja yliopisto-opettajat sen tietävät. Ja kyllähän toimittajatkin sen tietävät, suurin osa. Siksi me olemmekin niin kyynisiä, Kukkala nauraa.
Halpa sisältö vie arvovaltaa
Tampereen yliopistossa opiskellut Emilia Kukkala oli Akaan Seudun kesätoimittajana vuonna 2009. Vuonna 2013 hän valmistui maisteriksi ja on ollut töissä enimmäkseen Kansan Uutisissa ja ammattiyhdistyslehdissä.
Tampereella Kukkala käväisi opiskeluaikana vasemmistoliiton varavaltuutettu. Sittemmin hän jätti politiikan mutta ei poliittista toimintaa. Kukkala määrittelee itsensä anarkistiksi ja halusi kirjoittaa kirjan eliitin ja median symbioosista omien havaibtojensa pohjalta.
– Kävimme töissä monesti päivän lehdet läpi luimme juttuja siitä, miten remontoidaan porealtaita kämppään ja otetaan vastasyntyneestä satojen eurojen muotokuvia. Se maailma, mikä levittäytyi eteen ja oli normi, oli aika toista kuin se, mistä me teimme Kansan Uutisiin juttuja ja miten me elimme, vaikka olimme kumpikin korkeakoulutettuja.
Se, mikä erottaa toimittajan ammatin monesta muusta, on Kukkalan mielestä indoktrinaatio eli normaalin tuottaminen ja iskostaminen lukijaan, katsojaan ja kuulijaan.
– Vallan käyttäminen ja sen kohtaaminen ja että tunnet sen, kenen elämään se vaikuttaa ja yleensä ei kovin positiivisesti. Se on se roolitasapainottelu, että olisi itselleen rehellinen siinä, kenestä kirjoittaa ja tekisi vielä työnsä hyvin. Kai kirja on jonkinlainen yritys purkaa sitä.
Kukkalan ja Purokurun kirjassa toistuu ajatus siitä, että journalistinen tuotos ei voi olla koskaan vapaa sen tekijästä. Kuvittelevatko journalistit kuitenkin yhä, että näin olisi?
– Kyllähän monesti ihan julki lausutaan, että pystyn olemaan objektiivinen. Puhutaan ikään kuin ihanteiden kautta. Ehkä toimittajat ovat aika idealisteja, ja on hyvä, että on ideaaleja, mutta minä luulen, että se on yksi sokea piste.
Kirjassa tarkastelluista toimittajista moni totesi Kukkalan mukaan, että he ovat oppineet tarkkailemaan neutraalisti ja tasapuolisesti.
– Sitten saatetaan sanoa loppuun, että no minä olen sitä ja tätä ja tuota, mutta ei oteta huomioon, että kun on sitä ja tätä ja tuota, se ohjaa kaikkea sitä, mitä havaitsee ikään kuin ulkopuolelta. Vähintä olisi myöntää sidokset itselleen, ja kyllä näistä ainakin osassa työyhteisöistä puhutaan.
Toimittajat voivat kirjoittaa uutisen uutisena ja oman mielipiteensä kommenttiin, kolumniin tai blogiin. Emilia Kukkalan mielestä viimeksi mainittujen tarpeellisuus ja vakuuttavuus on kahtalaista.
– Yhtäältä blogit toivat sen, että mieltäkin ollaan, vaikka toimittajia ollaan. Toisaalta olen lukenut paraatipaikoilta aika monta täysin tyhjänpäiväistä kolumnia. On sekin tietynlaista vallankäyttöä ja mielipiteiden luomista, että kirjoitan tässä nyt jostain. Yhtä puolueeton uutisen pitäisi olla ilman kommenttia tai blogia tai sen kanssa.
Blogeja kirjoittavat mediataloille myös monet muut kuin oma väki. Tämäkin ilmiö vaikuttaa Kukkalan mielestä kahdella tavalla.
– Media on joutunut luovuttamaan halvan sisällön vastapainoksi arvovaltaa. Mutta onhan sieltä tullut paljon hyvää. Monet tyypit ovat pystyneet paneutumaan asioihin vapaa-ajalla paremmin kuin toimittajalla on ollut aikaa ja mahdollisuuksia.
Riippumattomuuteen ja vallan käyttöön liittyen myös toimittajien poliittisia sidonnaisuuksia on välillä kaivattu ja kaivettukin julkisuuteen. Kukkalan mielestä poliittisen kannan kysely voi olla vähän absurdia, koska kaikki toimittajatkaan eivät äänestä vaaleissa ketään. Sen sijaan esimerkiksi vallakkaiden päätoimittajien tärkeiden osakeomistusten olisi Kukkalan mielestä hyvä julkaista.
– Toisaalta toimittajat eivät ole ainoa ryhmä, joka käyttää samankaltaisesti valtaa. Minulla tulee ensimmäisenä mieleen opettajat vielä vahvemmin, koska siellä puhutaan keskenkasvuisista.
Yksittäiset toimittajat edustavat ilmiötä
Luokkavallan vahtikoirat -kirja nostaa nimeltä esiin muutamia palkittuja ja kiitettyjä toimittajia kuten Ilta-Sanomien Ulla Appelsinin sekä Helsingin Sanomien Heikki Aittokosken ja Saska Saarikosken. Samassa yhteydessä kirja siteeraa palkintoraatien perusteluja, joissa kiitetään toimittajia maailman tarkastelemisesta persoonallisella tavalla, rohkeasta kantaaottavuudesta ja siitä, että heidän kirjoituksensa herättävät kiihkeää keskustelua.
Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ovat sitä mieltä, että Appelsinin, Aittokosken ja Saarikosken teksteissä on paljon synkkiä ja äärimmäisiä kärjistyksiä, vihoviimeisiä kliseitä ja konservatiivisia keskustelukortteja.
– Ei mielestämme ole suurikaan ihme, että niin sanotun rivikansalaisen on vaikea erottaa ”oikeaa” journalismia esimerkiksi MV-lehden propagandasta, kirjoittajat toteavat.
Kukkala sanoo, että toimittajia on kirjassa nostettu nimellä esiin ilmiötä kuvaamaan ja siksi, että juttuja on vaikea erottaa toimittajista.
– Emme seuranneet ketään tyyppejä, vaan he pomppasivat aina esiin, mitä voi olla vaikea uskoa. Monesti jää huomaamatta, että toimittaja sanoo, että minä vaan kuvasin tämän asian, eikä mietitä, että asian voi kuvata monella tavalla.
Kirjassa puhutaan myös juttujen kehystämisestä ja tarkoitetaan kielen termien ja tyylin lisäksi sitä, minkälaisella visuaalisuudella lukijoita ja katsojia houkutellaan. Kukkalan mielestä MV-lehden ja Magneettimedian kaltaiset julkaisut ovat onnistuneet kopioinnissa loistavasti.
– Rasistit ja nationalistithan pystyivät oikeasti vaikuttamaan mediakenttään, siirtämään sitä konservatiiviseen oikeistosuuntaan päin ja tuomaan tiettyjä termejä käyttöön. Se ei varmasti olisi ollut mahdollista, ellei se olisi eronnut otsikoiltaan ja tyyliltään niin vähän peruslööppikamasta.
Kukkala huomasi, että fiksut tyypit omassakin tuttavapiirissä alkoivat höyrytä.
– En tarkoita sitä, että minusta on ikävä kuulla, että kaverini on rasisti vaan sitä, mitä se tuottaa ja on tuottanut. Se on tuottanut Suomessa jo aikamoisia asioita. Kyllä toimittajat yksilöinäkin voisivat ottaa vastuuta siinä, että mitä helvettiä tässä nyt tehdään ja mitä tämä aiheuttaa ihmisille.
Itsesensuuria ja sisäistä vallankäyttöä
Emilia Kukkala uskoo, että myös taistelu yleisöstä keskellä taantumaa ja median käytön muuttumista on vaikuttanut siihen, miten isotkin talot juttunsa klikkijanossaan kehystävät.
– Varmasti. Ja ainahan taloudelliset ahdingot ovat liittyneet fasismin nousukausiin tavalla tai toisella. Kun medialla menee huonosti, voi käydä juuri näin, ja on käynytkin.
Myös me-persoonapronominin käyttö on Kukkalan mielestä tietoinen ratkaisu, kun yleisöä haalitaan oman näkemyksen taakse. Sana piirtää kuitenkin aina rajan tai rakentaa muurin.
– Luulen, että mitä korkeammalle hierarkioissa mennään, oli se sitten politiikassa tai journalismissa, sitä tiedostetumpaa se on. Esimerkiksi kansalaisuus läpäisee kaiken, ja kaikki opettaa sitä, että me ja ne. Me-henki on ihan kaunis asia, ei siinä mitään, mutta kun se yleensä vaatii ne toiset.
Valtaa käytetään myös mediatalojen sisällä. Sekä Ylen toimittajat että kollegat muista viestimistä ovat tuoneet julkisuuteen näkemyksiään siitä, kuinka pääministeri Sipilä on pyrkinyt vaikuttamaan suorasti tai epäsuorasti häntä koskevaan uutisointiin.
Luokkavallan vahtikoirissa Ilta-Sanomien toimittaja kertoo, kuinka kaikista jutuista tuntui tulevan samanlaisia sen jälkeen, kun ne olivat käyneet läpi päällikkötason käsittelyn. Toinen haastateltu toimittaja uskoi, että yksi tärkeimmistä vallankäytön ilmenemismuodoista on toimittajien tapa alistaa itse itsensä erilaisiin talutusnuoriin.
– Nämä alistamisen käytännöt toki tuotetaan siellä toimitusten arkisissa aamupalavereissa, editointiprosesseissa ja juttuideoiden pohdiskeluissa, haastateltu totesi.
Kolmannen toimittajan mielestä kiellot ovat vaivihkaisempia yhteisöllisiä normeja, jotka toimivat, koska ”jos et suoraan ole yt-uhan alla, kaikki vaihtoehtoiset työpaikat ovat, ja pian voi olla sekin, jossa olet tällä hetkellä”.
Paikallislehdellä on omat puheenaiheet
Luokkavallan vahtikoirat -kirja setvii suurten medioiden vallankäyttöä, mutta Emilia Kukkala nostaa mieluusti rinnalle myös havaintonsa paikallislehdistä.
– Kyllähän isoilla ja pienillä on periaatteessa samat mekanismit. Mutta paikallislehdissä hyvää on riippumattomuus siitä, että nyt meillä on tämä yksi päivän puheenaihe tänään tässä maassa ja kaikki keskittyvät siihen. Se tarkoittaa sitä, että porukka kokee, että he voivat vaikuttaakin asioihin. Kääntöpuolena on se, että ollaan riippuvaisia paikallisista ilmoittajista ja yrityselämästä.
Entä mielipidevaikuttaminen? Voiko paikallislehti ohjata vahvastikin poliittista päätöksentekoa tai muuta, mitä levikkialueella tapahtuu?
– Joskus voi tosi voimakkaasti. On ollut mielenkiintoista seurata uusimman ydinvoimahankkeen tiimoilta paikallislehtien kirjoittelua Pohjois-Pohjanmaalla ja toisaalta kuunnella paikallisten mielipiteitä ja sitä, miten aktiivista tiedottaminen eli pr-työ on ollut.
Onko paikallislehti sitten ostettavissa ydinvoimalan tai pienemmän hankkeen taakse helpommin kuin maakuntalehdet, Helsingin Sanomat tai Yle?
– En usko, että isommat olisivat sen riippumattomampia. Voi ajatella, että kyllähän nyt Yle ainakin, mutta sekin on täysin riippuvainen valtiosta. Kyllä se isäntä kaikille löytyy.
Enemmän kuin se, miten pelastetaan journalismi, Emilia Kukkalaa kiinnostaa, mitä tiedontuotannon muotoja tulevaisuudessa voisi olla.
– Toivon, että ne tulevat olemaan pieniä, paikallislähtöisiä ja omaehtoisia. Enkä tiedä, onko journalismi ratkaisu tiedonvälitykseen, koska se on niin naimisissa kansallisvaltioiden ja parlamentarismin synnyn kanssa. Ne ovat myös vahvoja ja vallakkaita mutta ehkä vähän samalla tavalla kriisissä. Ovatko nekään lopullisia ratkaisuja organisoitumisen tai järjestäytymisen ongelmiin? Kukkala pohtii.
Paperilehden ja kirjan loppua on povattu jo pitkään. Internetissä olevan tiedon kun sanotaan olevan kaikkien saatavilla ja sosiaalisen median kerrotaan tyydyttävän tiedonjanon. Mutta onko se nyt niin sosiaalista ja yhteisöllistä, kun perustetaan eri some-kanaviin ryhmiä, joissa jaetaan keskenään tietoa ja mielipiteitä ja kommentoidaan tai jopa kiusataan muita?
– Hyvä kysymys. Niin kauan kuin ihmisten pään sisällä ei tapahdu muutosta, miten ihmiset tai asiat muuttuisivat siitä, että ne siirtyvät uudelle alustalle? Esimerkiksi Twitterissä poliitikot ja toimittajat ja muutama missi ja urheilija taputtelevat toisiaan selkään. Kyllähän se on luonut uuden eliitin. Siellä ovat kärjessä ne, jotka ovat jo muutenkin, ja siellä ne buustaavat toisiaan, sanoo blogillaan julkisuuteen noussut ja ainakin toistaiseksi sosiaalisesta mediasta kokonaan poistunut Emilia Kukkala.
