Talvella kirjoitin tällä samalla palstalla yläasteen koulukaveristani Norasta. Kerroin, että näin etäisesti tutulta näyttävän naisen Tampereen rautatieasemalla. Hetken mietittyäni tunnistin hänet yläasteella rinnakkaisluokalla olleeksi tytöksi. Pian palautuivat nimi ja muistot mieleeni.
Kirjoituksestani tuli paljon palautetta teiltä, hyvät lukijat, kiitos siitä! Kirjoitus kosketti. Moni kertoi, miten oli joutunut koulussa kiusatuksi, ja muistot kiusatuksi tulemisesta valtasivat mielen vuosikymmenten jälkeenkin. Kiusaaminen oli jättänyt elinikäisen jäljen. Kyyneleitä vierähti monen silmänurkasta.
Jos et lukenut kirjoitustani, niin muistelin siinä Noraa, jolla ei näyttänyt olevan koulussa kavereita. Välillä menin ystävineni juttelemaan Noran kanssa, halusimme näyttää muille, että Noralla on kavereita. Mutta suurimman osan ajasta en tehnyt mitään. Vietin välitunnit ystävieni kanssa ja yritin olla näkemättä yksinäistä tyttöä. Se tuntui turvallisimmalta ratkaisulta yläasteella, jossa ei ole kuin pieni askel siihen, että tulee itse kiusatuksi. Se ei silti oikeuttanut ratkaisuani, sillä salaa hyväksyin sen, että Nora jätettiin yksin. Kiusaamistahan yksin jättäminen on. Mietin, etten osannut toimia edes sen yksinkertaisen perussäännön mukaan, sen, joka lukee Raamatussa ja jonka perustana on ihmisten luontainen itsekkyys: Tee toiselle kuten haluaisit itsellesi tehtävän.
Mitä tapahtui tämän jälkeen, kysyi moni minulta – aivan kuin olisitte arvanneet, että jatkoa seuraa.
Kirjoituksen jälkeen olin eräässä tilaisuudessa. Yksi nainen kertoi minulle, että hän tuntee Noran. En ollut uskoa korviani. Kyselin lisätietoja ja vakuutuin, että kyseessä on Nora. Sovittiin, että nainen lähettää hänelle terveisiä.
Seuraavana päivänä sähköpostissani oli viesti, arvatkaapa keneltä? Noralta! Hän oli lukenut hartauskirjoitukseni ja tunnisti itsensä.
Olemme Noran kanssa jutelleet niin nykyisyydestä kuin menneisyydestä, keskustelleet vanhoista tutuista. Noralle kuuluu hyvää. Onneksi.
Koulut alkoivat tällä viikolla. Monen äidin ja isän sydän pamppailee: Miten lapseni pärjää koulussa? Eihän hän jää yksin?
Kasvatustieteen tohtori Laura Repo totesi kolumnissaan, että ryhmän ulkopuolelle jättämisellä on vakavat seuraukset lapsen ja nuoren kasvulle ja kehitykselle. Lapsia opetetaan syömään, pukeutumaan, käymään vessassa ja lukemaan, mutta jostain syystä ajatellaan, että taidoista kaikkein vaikein – ihmissuhteet – opittaisiin itsestään. Lapset jäävät usein keskenään harjoittelemaan ystävystymistä ja porukassa toimimista niin koulussa kuin päiväkodissakin.
Kysypä lapseltasi: Jääkö joku ryhmässäsi yksin? Sitten aikuinen voi kertoa lapselle, että ketään ei saa sulkea ulkopuolelle. Kaikki lapset mahtuvat mukaan, ja kaikkien pitää olla ystävällisiä toisilleen. Aikuisen – vanhemman ja opettajan – tehtävänä on näyttää mallia lapsille, miten leikkiin voi liittyä, miten leikissä joustetaan, miten kuunnellaan toisia ja miten yhteisistä pelisäännöistä sovitaan.
Koska kenenkään ei pidä joutua olemaan yksin.
Riina Saastamoinen
Kirjoittaja on Kylmäkosken kappalainen
