Jo lapsena huomasin, etten osaa laulaa, vaan sävelet tulivat suusta eri nuotteina kuin oli tarkoitus. Vedin surullisista koulun laulusuorituksista johtopäätöksen, ettei kannata edes yrittää. Käsi totteli sen verran silmää ja tahtoa, että melko mukavia piirustuksia syntyi. Ei tosin ihan sellaisia, kuin olisin halunnut, mutta sinne päin. Jalat ja kädet heiluivat hiihtokilpailuissa sen verran hitaasti, että jumbosijalle jääneenä sain kyniä ja vihkoja palkinnoiksi.
Piirteleminen jatkui ja parhaaksi suoritukseksi tuli Antti Ojalan LP-levyn kansi, johon piirsin hiilellä Antin Jeesusta mukaellen. Liikunnassa löysin lajeja ja rooleja, joissa ei tarvittu pitkän matkan juoksijan tai hiihtelijän taipumuksia.
Sen verran löytyi teknisiä taipumuksia ja musikaalisuutta, että pärjäilin basistina bändeissä, mutta laulamista en yrittänyt edes mikrosekuntia. Olin ihan paineessa abiturienttina, kun Kaseva-yhtyeen basisti oli jättämässä yhtyettä ja minua kysyttiin bändiin. Sanoin, että en osaa laulaa. Tapio Rauma lohdutti: kyllä me opetetaan. Jumalalle kiitos, että basisti jäi Kasevaan. Elämä olisi lähtenyt eri suuntaan, kuin mitä olin ajatellut. Meni se silti eri tavoin…
Olin seurakuntanuorena ihmetellyt pappien toimintaa. Osa tuntui tukehtuvan stahanovilaiseen työmääräänsä, osalla ei tuntunut olevan intoa eikä töitä ainakaan liikaa. Päättelin, että minusta ei olisi papiksi, sillä ainakin liturgiasta ja laulujen aloituksista pitäisi selvitä. Olin laulattanut tilaisuuksissa ihmisiä, mutta tarvitsin siskoni esilaulajaksi. Päädyin hakeutumaan uskonnonopettajalinjalle yliopistoon.
Opintojen loppupuolella päädyin kuitenkin liturgia- ja virsilauluharjoituksiin jostain yllykkeestä. Hämmästykseni oli suuri, kun opettaja sai minut laulamaan ja usein osuin nuottiinkin. Hän paransi minut. Tosin se edellytti, että joka nuottirivi piti useaan kertaan harjoitella kitaran avulla. Kurssin päätteeksi opettaja sanoi, että voin laulaa liturgiaa, jos laulattaa.
Nokialla otin kanttorilta työuran alkuun laulutunteja. Edelleenkin joudun joka virren opettelemaan pitkän kaavan mukaan, eikä silti aina onnistu. Mitään ei jää pään sisäpintaan kiinni, vaan aina pitää olla kitarasta tai muusta alkuääni ja nuotit edessä.
Silti koen, että paranin laulumykkyydestäni, sillä aiemmin en päästänyt vapaaehtoisesti yhtäkään laulunuottia suustani. Saan palvella Luojaani laulamalla liturgiaa ja virsiä, vaikkakin nilkuttaen ja nuotista horjahdellen.
Raamatussa kerrotaan, kuinka Jeesus paransi mykkiä, kuuroja ja sokeita. Tänäkin päivänä mykkä suu voi alkaa laulaa kiitosta, kuuron korvat voivat avautua Jumalan sanalle, vaikka aiemmin ei olisi kuullut tai halunnut kuulla siitä mitään.
Monen silmät avautuvat Jumalan ihmeille ja luomistyön kauneudelle, vaikka aiemmin olisi niitä halveksinut ja kieltänyt ne. Meiltä suomalaisilta pääsee hiljainen kiitos tällaisissa tilanteissa.
Eikä tässä vielä kaikki. Myös ihan konkreettisesti lääkärit niin täällä kuin lähetyskentillä parantavat ihmisten aisteja. Kaihi osataan leikata, korvaimplantteja asennetaan, suukirurgit korjaavat kielen jänteitä ja muita puheen haittoja. Kiitos kaikesta tästäkin!
Ali Kulhia
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kirkkoherra
