Eräs tuttuni kertoi Facebookissa, kuinka hän lenkkeillessään kohtaa aina saman toisen lenkkeilijän. Vuosien varrella toisen lenkkeilijän naama ja olemus ovat tulleet tutuiksi. Tuttavani on alkanut tervehtiä tuota lenkkeilijää – tästähän on tullut jo oikeastaan tuttu, kun muutaman kerran viikossa he aina juoksevat toistensa ohi. Mutta tämä lenkkeilijä ei koskaan tervehdi takaisin. Silti tuttavani sitkeästi tervehtii häntä.
Toinen tuttavani vie usein lapsiaan erilaisiin harrastuksiin monien muiden vanhempien tavoin. Siellä harrastuspaikoissa sitten tavataan viikosta ja kuukaudesta toiseen samoja vanhempia, jotka tuovat lapsiaan yhteisiin harrastuksiin. Tuttavaani häiritsee se, että kun hän yrittää tervehtiä muita vanhempia, nämä eivät ole huomaavinaankaan – tai kuten nykyaikana toimitaan, näppäilevät älypuhelimiaan kiireisennäköisinä. Mikä ihana tekosyy olla tervehtimättä toista ihmistä!
Oi älypuhelin, rakkaani!
Älypuhelin näyttää myös usein olevan tärkeämpi kuin vieressä oleva lapsi. Tiedätkö ne vanhemmat, joiden lapsi hiekkalaatikon reunalla turhaan yrittää saada vanhempansa huomiota? Entä se lapsi, joka pitkän päiväkotipäivän jälkeen tuodaan harrastukseen, mutta isä seurustelee mieluummin puhelimensa kuin lapsensa kanssa, vaikkei ole nähnyt lastaan koko päivänä.
Surullista. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Seurustelemmeko mieluummin puhelimen kanssa kuin tervehdimme toisiamme, puhumattakaan small talkista puolituttujen ihmisten kesken. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, kallisarvoinen ja ainoa.
Wienissä asuin ydinkeskustassa isossa kerrostalossa enkä tuntenut yhtäkään naapuriani niin hyvin, että olisimme jutelleet kuulumisia. Siitä huolimatta jokainen tervehti toisiaan, kun rapussa tapasimme: ”Grüss Gott!”. Puhumattakaan siitä että tietysti töissä tervehdin tapaamiani ihmisiä. Lisäksi maitokaupassa ja konditoriassa vaihdettiin luontevasti muutama sana toisten asiakkaiden kanssa. Näyttää siltä, että muualla osataan paremmin nämä asiat.
Pinnistellään!
On kohteliasta tervehtiä toista, edes nyökätä jos tuntuu liian hankalalta ja työläältä puristaa huulilta ”hei” tai ”moi”, hymystä puhumattakaan tai siitä small talkista…
Kesän ja auringon luulisi kyllä saavan hymyn huulille ihan ponnistelematta. Ja tiedätkö mitä, someton kesäloma voi olla ihan hyvä idea. Kokeillaanko?
”Hyvä Jumala, auta meitä näkemään muut ihmiset ympärillämme. Aamen.”
Hymyt ja heit!
Riina Saastamoinen
Kirjoittaja on Kylmäkosken kappalainen
