On riemu kun saan tulla sun, Herra temppeliis, sun porteistasi käydä sisälle pyhyyksiis.” VK 195:1. Tässä 1800-luvun alkupuolella eläneen ruotsalaisen virsirunoilijan Edvard Eversin sanoittamassa virressä on sanottu oleellista kirkosta ja jumalanpalveluksesta. Meidän on hyvä olla tietoisia siitä, että pohtiessamme suhdettamme kirkkoon ja jumalanpalveluselämään, se suhde hyvinkin nousee ensimmäisestä muistikuvasta, joka meillä on kirkosta, papista, jumalanpalveluksesta. Näin ainakin omalla kohdallani. Minulla ensimmäinen muistikuva kirkosta on kun pääsin äidin kanssa Ikaalisten kirkkoon jumalanpalvelukseen viisivuotiaana. Se tapahtui ennen joulua kun Kyrösjärvi oli jäätynyt ja oli hyvät kelkkakelit. Maalaistalon elämänmenossa, lapsuudessani, oli harvinaista ja juhlaa päästä kirkkoon, jonne oli maantietä pitkin matkaa 25 km. Papit tulivat meille kotiin pitämään kirkonmenoja, kuten sanottiin. Samoin minulle juhlaa oli ensimmäiset hautajaiset, jotka olivat isoisän, taatan. Hautajaiset tavan mukaan järjestettiin kotona. Se merkitsi, että pitokokit tulivat alkuviikosta, sitä ennen oli teurastettu nautaeläin, talo laitettiin juhlakuntoon, tilattiin linja-auto, jotta kyläläiset pääsivät kirkolle. Lapsesta tämä kaikki järjestely oli juhlaa.
Koko työurani ajan olen aika ajoin saanut osallistua jumalanpalveluskoulutukseen, kuten viime viikolla saimme neljän hengen ryhmänä olla jälleen koulutuksessa. Nykyisin on hyvä, että seurakuntalaiset voivat monin tavoin osallistua jumalanpalveluksen toteuttamiseen yhdessä papin, kanttorin ja suntion kanssa. Jumalanpalvelus ei ole mitään suoritusta, vaan elämää. Luovuus on läsnä.
”Polvesta polveen täällä soi ylistyksesi, sieluihin vuotaa rauha ja siunauksesi.” 195:2
Saamme tänään olla kiitollisia menneiden sukupolvien työstä ja rukouksista. He ovat rakentaneet meille hienoja temppeleitä, joissa saamme tänään kokoontua. Oman hengellisen elämäni tärkeät temppelit, Ikaalisten, Urjalan ja Akaan, ovat kaikki noin 200 vuotta vanhoja. Urjalan seurakunnan historiasta voi lukea, että silloinen Pakkasen isäntä on ollut mukana kirkon rakennustoimikunnassa ja Pakkasen suku on vuosisatojen ajan toiminut seurakunnassa. Pieniä paineita Ellille!
Kun istun Akaan kauniissa kirkossa hiljaa, mietin mitä kaikkea täällä on nähty ja koettu, kiitän menneiden sukupolvien rukouksista ja siunauksista.
Kiitosmieli lähtee sydämestä. Suurin kiitos, että meillä on Vapahtaja, syntien sovittaja.
”Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka uskoo minuun, jäisi pimeyteen.” Joh 12:44-48.
Sinä, hyvyys, olet voimani.
sinä, lohdutus, olet toivoni.
Sinä, totuus, olet valoni.
Sinä, rakkaus, olet tahtoni.
Siunattua juhlaa ja kesää!
Mari Pakkanen
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan diakoniapappi.
