Oletko koskaan potenut ankaraa koti-ikävää? Ehkä lapsena ollessasi ensimmäistä kertaa erossa äidistä ja isästä. Miltä ikävä tuntui? Itketti, ruoka ei maistunut, vatsaa kivisti, uni ei tullut, jopa kuume saattoi nousta. Ikävä myös unohtui, jos oli jotain mieleistä tekemistä, mutta pulpahti vanhemmista puhuttaessa heti pintaan.
Kirkkomusiikin historiasta löytyy juonne, joka on saanut alkunsa kollektiivisesta koti-ikävästä. Mikäli pääsiäisen kirkonmenoissa lauloit mukaansatempaavaa kertosäettä ”läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi”, lauloit virsikirjaan päätynyttä negrospirituaalia, varhaisinta gospelmusiikkia.
Pohjois-Amerikkaan rahdattiin orjia Länsi-Afrikasta jo 1500-luvulla ja vielä 1800-luvun puolivälissä orjuus oli arkipäivää Yhdysvaltain etelävaltioissa, missä työvoimaa tarvittiin muun muassa puuvillaplantaaseilla. Vuosisatoja kestäneen inhimillisen kärsimyksen määrää ei tohdi edes ajatella. Orjilta kiellettiin oma kieli, uskonto ja kulttuuri. Tulijat käännytettiin kristinuskoon ja ainoastaan hengelliset laulut sallittiin. Afrikkalaisia soittimia ei saanut käyttää, mutta laulujen etniset vivahteet ja rytmikkyys sentään hyväksyttiin. Lauluissa orjat ikävöivät taivaan kotiin – siltä se orjuuttajien korvissa kuulosti – mutta yhtä lailla omaan synnyinmaahan tai Ohio-joelle, joka erotti orjavaltiot ja orjuuden kieltäneet valtiot toisistaan. Vaarallinen joen ylitys oli portti vapauteen. Negrospirituaalien sanoitukset olivatkin täynnä piilomerkityksiä, salakieltä, joka evankeliumin varjolla kertoi esimerkiksi hyväksi havaituista pakoreiteistä. Laulut pitivät toivoa yllä epäinhimillisten olojen keskellä. Myös iankaikkisuustoivo oli tärkeää. Jos pako joen yli epäonnistuisi, lopullinen vapaus koittaisi taivaassa.
Sunnuntain kirkollinen aihe on Jumalan kansan koti-ikävä. Pyhän nimi jubilate kehottaa meitä riemuitsemaan. Seurakunta juhlii iloiten Herran ylösnousemusta ja suuntaa katseensa uuteen elämään taivaassa. Myös luomakunta yhtyy ylösnousemusriemuun heräämällä talven jälkeen eloon. Sanat ikävä ja riemu sopivat varsin huonosti samaan lauseeseen. Miten voi ikävöidä ja riemuita yhtä aikaa? Taivasikävä ei ole lapsuuden koti-ikävän kaltaista, lamaannuttavaa, vaan toiveikasta kuin laulu puuvillapelloilla. Se on elämää kantava voima.
Sillä toivo
toivo on meille annettu
että me jaksaisimme.
Toivo elämästä
rauhasta
rakkaudesta.
Toivon laulu: laulu ilosta, valosta.
Elämän laulu joka vihan ja kuoleman voittaa.
(Maaria Leinonen)
Riitta Poikselkä
Kirjoittaja on vt. diakoniatyöntekijä Akaan seurakunnassa.
