Viime viikon maanantaina kirjailija Anni Kytömäki kertoi Akaan pääkirjastossa kirjailijan työstä sekä esikoisromaanistaan Kultarinta. Kytömäen oli paikalle kutsunut Akaan Ympäristöyhdistys. Kirjailijatapaamisen juonsi Akaan Ympäristöyhdistyksen sihteeri Virpi Lintunen. Tilaisuuden aluksi kirjailija kertoi Akaan olevan hänelle tuttu paikka.
– Olen koulutukseltani luontokartoittaja, ja kirjoitin aikanaan Pirkanmaan lintutornit ja luontopolut -opaskirjaa. Sitä kirjoittaessani kiertelin paljon Nahkialanvuoren maastoissa, lapsuudesta asti luonnossa viihtynyt Kytömäki kertoo.
Tarina ja henkilöt ottivat ohjat käsiinsä
Anni Kytömäki on kirjoittanut tarinoita alle 10-vuotiaasta lähtien. Vuosikaudet hän kirjoitti 3 – 30 sivun mittaisia novelleja, tosin hänen haaveenaan oli myös romaanin kirjoittaminen. Aikaisemmat romaaniprojektit kaatuivat taustatyön laajuuteen ja kirjoittamisen hankaluuteen, sillä hän sijoitti kertomuksensa 1000 vuoden takaisiin aikoihin.
– Kultarinnan kohdalla ymmärsin tulla lähemmäs nykypäivää, eli noin 100 vuoden takaisiin aikoihin. Niistä ajoista pystyin jo selvittämään tietoja sekä kyselemään mummultani yksityiskohtia, Kultarintaa seitsemän vuotta kirjoittanut Kytömäki toteaa.
Kultarinta on kertomus eri sukupolvien suhteesta luontoon. Kirja jakautuu kahteen osaan, joiden minäkertojat ovat Erik Stenfors ja hänen tyttärensä Malla. Alunperin Kytömäki ei ajatellut kirjoittaa Erikin tarinaa auki niin paljon kuin lopulta tapahtui.
– Monesti niin kai käy, että joku henkilö vie mennessään tai tapahtumaketju alkaa muotoutumaan ihan eri tavalla kuin ensin ajatteli. Sitä imeytyy itsekin siihen tarinaan mukaan, vaikka kuvittelee olevansa se joka tarinan luo. Tarina ja henkilöt ottavat ohjat käsiinsä, Kytömäki kuvailee.
Mallan tarina puolestaan osittain juontaa juurensa Kytömäen isoäidin lapsuudenkokemuksiin. Kirjassa Malla joutuu sijaiskotiin, kuten Kytömäen oma mummukin aikanaan.
– Mummu jäi orvoksi ja hänet sijoitettiin Kymenlaaksoon vieraaksi jääneelle isoveljelle. Mummu kuitenkin kaipasi läheisempiä Tampereella asuvia sisaruksiaan, mutta isoveljen perhe sensuroi hänen kirjeitään, joten kotiväelle ei voinut ikävästä kertoa. Kerran hän onnistui kuitenkin sujauttamaan kirjekuoreen lapun, jossa asia tuli ilmi. Viestin ansioista hän pääsi takaisin läheistensä luo, Kytömäki kertoo.
Kultarinta ei ole lintu
Kytömäen mukaan karhu on kirjassa keskeinen symbolihahmo, joka tuli tekstiin mukaan väistämättä. Toisin kuin voisi luulla, kirjan nimi ei viittaakaan lintuun, vaan karhuun.
Kytömäki kertoo miettineensä mikä olisi karhuun epäsuorasti viittaava nimi, joka sopisi muullakin tavalla tarinan teemaksi. Kultarinta vaikutti sopivalta, sillä myös tarinan henkilöt pyrkivät hyvään ja ovat kultaisia sydämeltään.
– Kultarinta on yksi karhun vanhoista toisintonimityksistä, joita Suomessa on ollut pitkälti toista sataa. Karhulla on ollut useita nimiä, jotka viittaavat negatiivisiin asioihin, mutta myös paljon hellittelynimiä, jotka kertovat karhun ja ihmisen aiemmasta hyvin läheisestä suhteesta, Kytömäki sanoo.
Kytömäen seuraava romaani on jo tekeillä, ja kirjailija kertoo olevansa luottavaislla mielin sen suhteen, että kirja myös valmistuu, sillä tekstiä on kertynyt mukavasti. Myös esikoisromaanin julkaisu tuo varmuutta kirjoittamiseen. Kultarinnan kirjoittamisesta Kytömäki kertoo oppineensa sen, että täydellisyyteen ei kannata heti alussa pyrikiä.
– Kultarinnan kirjoittaminen oli alkuun hirveän hidasta ja vaivalloista, sillä pyrin kirjoittamaan valmista lausetta. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ensin kannattaa kirjoittaa tarina muistiin, tehdä tavallaan kertomuksen luuranko, sitä voi sitten muokata niin paljon kuin haluaa. Uuden romaanini luurankoa on koossa sellaiset 350 sivua, Kytömäki toteaa.
Kytömäki oli romaanillaan Kultarinta viime vuonna ehdolla Finlandia-palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuupalkinnon saajaksi. Hänet on palkittu Kultarinnasta Kaarlen palkinnolla, Tulenkantaja-palkinnolla, Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla sekä Blogistanian Finlandialla.
