Akaa-Volleyn paidassa päättyneellä kaudella pelannut Joni Mikkonen aikoo lentopallon sijaan keskittyä kesällä Emma-tyttären kanssa leikkimiseen. Jos joulukuussa 2014 syntynyt Emma seuraa vanhempiaan, tulee hänestä joko lentopalloilija tai äitinsä jalanjäljissä hevostyttö. Tänä keväänä Emma kävi jo katsomassa isänsä pelejä Toijalan monitoimihallilla.
– Emma viihtyi loppukaudesta hyvin hallilla, kun ympärillä oli kovasti menoa.
Seitsemän kautta SM-liigassa pelannut 28-vuotias Mikkonen ei enää tavoittele paikkaa liigajoukkueessa, mutta Akaa-Volleyn paidassa Mikkonen on valmis tekemään parhaansa, että tänä keväänä jo liigakarsintoihin asti edennyt joukkue nousisi Mestaruusliigaan.
– Jos ei mitään maata mullistavaa tapahdu, yritän jatkossakin käydä auttamassa poikia. Mutta minulla ei ole enää sitä poltetta, joka pitää olla, jotta jaksaa liigarupeaman.
Mikkosen päätökseen jättää liigakentät vaikuttivat loukkaantumiset, polvileikkaus ja esikoisen syntymä.
– Alkoi vahvasti tuntua siltä, että eiköhän lentopallo ammattilaisena ole nähty.
Viialasta lentopalloharjoituksiin Huittisiin
A-Volleyssä lentopallouransa vuonna 1992 aloittanut viialalaissyntyinen Mikkonen kasvoi lajiin lentopalloa pelaavien vanhempiensa ja sukulaistensa jalanjäljissä.
– Alkuun harrastin myös jalkapalloa ja yleisurheilua, mutta talvet menivät pelkästään lentopallon parissa. Jossain vaiheessa kaikki muu jäi pois.
Mikkonen siirtyi Lauttakylän Lujaan, kun A-Volleyyn ei syntynyt Mikkosen ikäluokassa joukkuetta. Lujassa samassa joukkueessa pelasivat myös lentopalloveljekset Mikko ja Matti Oivanen.
Vanhemmat kuskasivat Jonia ja tämän serkkua kolme kertaa viikossa 75 kilometrin päähän Huittisiin.
– Rankinta se oli varmaan vanhemmille, joiden töiden jälkeen piti lähteä ajamaan Huittisiin ja istua hallissa harjoitusten ajan ja ajaa sen jälkeen takaisin. Sama toistui uudelleen seuraavana päivänä, Mikkonen toteaa.
Lauttakylän Lujan junioreissa saavutettu SM-menestys kannusti Mikkosta katsomaan, mihin rahkeet lentopallossa riittävät. Pelaaja muistelee kiivaimpina vuosina pelanneensa yhtä aikaa kolmessa seurassa.
– Koko ajan olin menossa johonkin harjoituksiin tai peleihin miettien, onko oikean joukkueen pelikamat mukana.
Lapsuuden haave toteutui
194-senttisen Mikkosen aikuisuran kohokohtia ovat olleet Valkeakosken Isku-Veikkojen nousu SM-liigaan 2007, Isku-Volleyn SM-pronssi 2010, kausi 2010–2011 Saksan Bundesliigassa sekä Vammalan Lentopallon Suomen mestaruus 2012.
Yhdeksän kuukautta Saksassa oli Mikkoselle lapsuuden unelmien täyttymys.
– Olin haaveillut, että saisin pelata ammatikseni lentopalloa ulkomailla. Se oli kokemuksena hyvä. Siellä ei tarvinnut miettiä kuin lentopalloa.
Mikkosen mukaan Saksan huippuseurat olivat kotimaan seuroja kovempia ja häntäpään joukkueet heikompia. Kokemuksen lisäksi karttui myös kielitaito. Saksaan mennessään Mikkonen ei puhunut sanaakaan saksaa.
– Meillä oli kiinalainen valmentaja, joka ei puhunut lainkaan englantia vaan murtaen saksaa. Aika nopeasti siinä oppi ainakin lentopalloon liittyvät sanat. Loppukaudesta pystyin jo keskustelemaan saksaksi.
Saksalaisseura tarjosi kotiinlähtöpäivänä Mikkoselle vielä kahden vuoden jatkosopimusta. Kun Mikkonen ei ollut heti valmis tekemään päätöstä, ei seura palannut enää asiaan.
Suomen mestaruus sydänvaivojen varjossa
Saksan jälkeen Mikkonen siirtyi Vammalan Lentopalloon, jossa hän oli mukana voittamassa saavutuksistaan vielä puuttunutta miesten Suomen mestaruutta – tosin toisin kuin Mikkonen oli etukäteen mielessään kuvitellut. Ensimmäisen finaalipelin toisessa erässä Mikkonen joutui pois kentältä sydämen rytmihäiriön takia. Lääkärin määräyksestä finaalipelit olivat Mikkosen osalta ohi.
– Se oli alkuun aika kova paikka, mutta ei enää sen jälkeen kun sai kultamitalin kaulaansa. Kauden aikana olin ehtinyt tehdä oman osani.
Rytmihäiriön syyksi diagnosoitiin viallinen hermorata, jota ei kuitenkaan pystytty paikantamaan. Sydän ei ole sittemmin vaivannut, mutta Vammalan-kauden jälkeen liigaseurat pitivät pelaajan pestaamista riskinä. Lopulta Mikkonen sai sopimuksen savonlinnalaisen Saimaa-Volleyn kanssa.
Kaudesta tuli Mikkosen paras. Hän voitti Mestaruusliigan pistepörssin ja tehotilaston.
– Halusin antaa parastani seuralle, joka uskalsi ottaa riskin. Toisaalta halusin näyttää muille seuroille, että ne tekivät väärän ratkaisun, kun eivät palkanneet minua. Kaudesta tuli henkilökohtaisesti ylivoimaisesti paras, ja sain kerrankin pelata terveenä.
Ylirasitus vei unten maille
Mikkonen lähti toiseen kauteen savonlinnalaisjoukkueessa suurin odotuksin, mutta joutui pettymään. Pelaaja ajautui ylirasitukseen, jonka takia palautuminen ei sujunut enää entiseen tapaan. Mikkonen oli niin väsynyt, ettei jaksanut olla hereillä.
– Aamutreenien jälkeen nukuin 5–6 tuntia, jotta jaksoin lähteä iltatreeneihin. Niiden jälkeen minun oli mentävä taas vähäksi aikaa nukkumaan, jotta jaksoin edes syödä.
Ylirasituksen jälkeen Mikkosen polvesta repesi jänne.
– Reilut kaksi kuukautta pystyin ainoastaan kävelemään. Tauon jälkeen pudotuspelit piti pelata revenneen jänteen ja kivun kanssa.
Mikkosen polvi leikattiin vuosi sitten keväällä. Kesällä hän yritti vielä neuvotella sopimusta liigaan, kunnes lopulta päätti jättää liigahaaveet.
Akaa-Volleyn riveihin Mikkonen liittyi ilman suurempia neuvotteluja. Viialaan palannut pelaaja kävi polvileikkauksesta toivuttuaan treenaamassa akaalaisjoukkueen kanssa.
– Se oli minulle itsestään selvyys, että koetan auttaa joukkuetta. Olen sen seuralle velkaa. Kyse on kuitenkin kasvattajaseurasta, josta olen saanut alkuopit ja jonka ansiosta sain ammatinkin moneksi vuodeksi.
Mikkosen mukaan Akaa-Volley ei ollut päättyneellä kaudella vielä riittävän kokenut ja kova lunastaakseen liigapaikan. Konkaria ilahduttaa erityisesti nuorten pelaajien ennakkoluuloton pelaaminen sekä Akaassa virinnyt lentopallobuumi.
– Ihmiset tulivat kauppareissulla kyselemään peleistä ja toivottamaan onnea. Oli mukava huomata kotikylässä sellaista innostusta lentopallojoukkuetta kohtaan.
Mikkonen pohtii, mitä tekisi isona
Joni Mikkonen ei tällä hetkellä ole kiinnostanut valmentamisesta, vaikka sanookin miettivänsä välillä, olisiko hänellä jotain annettavaa valmentajana.
– Ei varsinkaan, jos muistelee millainen itse olen ollut nuorempana valmentajaa kohtaan. Hermot siinä menisi, jos pitäisi valmentaa minun tapaisia pelaajia, Mikkonen naurahtaa.
Mikkonen sanoo olleensa nuorena laiska ja kyseenalaistaneensa varsinkin rankemmat treenit.
– Vasta vanhempana sitä tajusi, että valmentaja ei pistä tekemään kovia treenejä sen takia, että näkisi kuinka loppu pelaaja on, vaan että joukkue pelaisi ja pelaajat jaksaisivat paremmin.
Koneistajaksi peruskoulun jälkeen opiskellut Mikkonen miettii parhaillaan, mitä tekisi isona. Tällä hetkellä hän työskentelee muun muassa mainospainatuksia tekevässä Ausfahrt Oy:ssä Lempäälässä.
Mikkosen mukaan apu ja tuki ovat urheilijalle tarpeen, kun urheilu-ura päättyy.
– Muutos elämässä on iso, kun siihen asti olet tehnyt sitä, mitä aina olet halunnut tehdä ja mikä on ollut haaveesi. Kun se loppuu, pitääkin keksiä jotain muuta. Se voi yllättää – ainakin se yllätti minut.
