Kello lähenee puoltayötä. On uusi vuosi ja raketit, omatekoiset ja ostetut, räjähtelevät siellä täällä. Isä työntää muutamia raketteja hankeen pystyyn, sytyttää ja pakenee taaksepäin. Palaa ja lentää, mutta isä ei jää katsomaan lopputulosta. Kaikki näkevät, että isä pelkää. Velvollisuus lapsia kohtaan on täytetty, ja tässäkin kodissa on ammuttu raketteja. Myöhemmin isä sytyttää yksin savukkeen ja katsoo johonkin. Ehkä nuoruuteensa. Joskus räjähteli enemmänkin.
Suomalaisen isän laulu on kaunis. Se on vuosista ja vuosikymmenistä rakennettu, yhtä aikaa surullinen ja kepeä. Viime sodat ovat läsnä jokaisessa suomalaisessa perheessä, halutaan tai ei. Isä ja isoisä siellä olivat, poikasina, ja he kantavat muistojaan mukanaan koko ajan. Joskus kaiken hälyn keskelläkin he jäävät katsomaan johonkin. Vetistelläänkin, vaikka syytä ei aina tiedetä.
On rakennettu isänmaata, perustettu perheitä, erottu, juotu viinaa, tultu uskoon, opiskeltu, tehty töitä, rakastettu ja petytty, uskottu ja toivottu. Miehen malli on muuttunut itsenäisessäkin Suomessa moneen kertaan ja muuttuu edelleen. Dinosauruksien aika on ohi kaiketi palatakseen. Ja kaikki miehet eivät halua olla johtajia ollenkaan, ja heistä on miestä myöntää se. Kun puhutaan miehistä, ei välttämättä tarvitse puhua johtajuudesta, mutta jokaisesta miehestä on isäksi.
Isän ei enää onneksi kuulu olla tietynlainen, riittää kun pysyy kasassa tässä oikuttelevassa maailmassa. Jokainen isä kelpaa, ja kyllä isä ainakin sisimmässään tietää, millainen on hyvä isä. Useimmiten mallina on oma isä, maailman paras isä.
Hector kysyy laulussaan ”missä isä äiti oli”. Kun maailma sortuu, on usein paljon pelissä ja siinä uhrataan ajattelematta tulevaisuuskin. Isä ei ole enää perheen pää, mutta edelleen olennainen osa kokonaisuutta. Nykyisillä isillä on kieltämättä karmeitakin esikuvia, mutta silti hekin olivat isiä. Isää ei voi valita.
Isänpäivä on tärkeä päivä. Päivä ei ole äitienpäivän toisinto, vaan haluttaessa hyvinkin toisenlainen päivä. Puhuttaisiinko isänpäivänä perheestä, vastuusta, yhteisistä asioista kerrankin niin, että isät puhuisivat. Hyvin usein isät vaikenevat, he tuovat omia ajatuksiaan esille sittenkin hyvin harvoin. Kun isä katsoo jonnekin, minne hän katsoo?
Voi olla, että isä katsoo useimmiten itseensä. Hän näkee miehen, hämmästyy, mutta ei kerro kenellekään mitään. Tällainenko minusta on tullut? Ja kukas sieltä näkyy, jälleen isä ja muita aikuisia. Tekö minut kasvatitte? Itseensä katsova isä katselee usein myös elämäänsä. Näinkö se kuluu? Taitavat isien ajatukset olla liian arkisia julkiseen keskusteluun. Tai sitten on niin, että isien ajatukset jauhetaan tasa-arvon nimissä yleiseksi hyminäksi.
Ja miten sen keskustelun aloittaisi niin, että joku ei provosoituisi. Joillakin on aina oikeassa olemisen pakko, joillakin isilläkin. Rakentavaa keskustelua syntyy harvemmin silloin kun joku julistaa tavalla tai toisella olevansa valmiiksi oikeassa tyyliin: tehdään nyt sinun mieliksi niin kuin haluat.
Hyvää isänpäivää.
