Kesälomat alkavat olla takanapäin yhdellä ja toisella, meillä se jäi loppukesään. Teimme 2 400 kilometriä matkaa kotimaassa. Periaatteena oli, että vältämme suuria kaupunkeja ja valtateitä ja ajamme mahdollisimman paljon paikallisteitä.
Reittimme kulki pikkuteitä länsirannikkoa ylös Kristiinankaupungista pohjoiseen aina Ouluun saakka. Oulun jälkeen ajoimme kohti itää ja kaakkoa ja risteilimme Savossa.
Monipuolisia palveluita
Matkalla panimme merkille, miten varsinkin Pohjanmaalla kaikkialla on siistiä ja puhdasta. Pienimmässäkin kylässä näytti olevan jonkinlainen seurantalo, hyvin hoidettu ja houkuttelevan näköinen. Vilkuilimme muutaman ilmoitustauluja ja totesimme, että toiminta niissä on päivittäistä ja monipuolista vauvoista vaareihin.
Kylän vaarit oli huomioitu myös eräällä huoltoasemalla, mistä löytyi kyltti: Pappadagis. Se piti käydä katsomassa. Siellä kylän papat kokoontuivat seurustelemaan kahvikupposten ääreen.
Monessa kunnassa, myös Akaassa, jahkaillaan rahapulassa erilaisten palvelupisteiden sijoittamisessa tai niiden vähentämisessä. Larsmossa (Luodossa) urheilukeskuksen viereen rakennetussa urheilutalossa sijaitsevat myös kunnan kirjasto ja hammashoitola. Maksamaalla ovat kunnan kirjasto ja paikallinen Kantapankin konttori samassa rakennuksessa, ja pankin tiloissa on apteekin sivupiste.
Öjan venesataman luona sijaitsee kyläkeskus, joka tarjoaa paitsi kokous- ja juhlapalveluja myös ruokapalvelun läheisen koulun oppilaille ja leikki- ja lukusalin kylän lapsille.
Satamasta löytyy viihtyisä, saaristohenkinen kahvila, jonka terassilla on pöytien ja tuolien lisäksi myös lasten leikkinurkkaus sekä esiintymiskatos. Lähellä on myös lapsiystävällinen, hiekkapohjainen uimaranta pukukoppeineen ja hyppytorneineen.
Vieraslaiturilla on tankkausmahdollisuus ja septitankit venevieraille. Toimiva ja houkutteleva kokonaisuus.
Persoonallisia kortteereita ja mukavia savolaisia
Meillä ei ollut tarkkaa matkasuunnitelmaa eikä aikataulua. Toisaalta hyvä, toisaalta ei. Kesä oli lopuillaan, eikä yöpymismahdollisuuksia ollut yhtä paljon kuin keskikesällä. Löysimme kuitenkin joka ilta katon päämme päälle. Asuimme monenlaisissa ”mökeissä”, erilaisissa ympäristöissä.
Maksamaalla yöpymispaikaksi löytyi torppa paikallisen kyläyhdistyksen ylläpitämältä Klemetsgårdarna-museoalueelta. Matalassa 1800-luvun torpassa ei ollut mukavuuksia, mutta tunnelmaa vanhoilla huonekaluilla sisustetussa torpassa oli sitä enemmän. Eivätkä sauna, suihku ja toilettikaan kovin kaukana olleet, parinkymmenen metrin päässä, vanhan urkutehtaan kellarissa.
Enonkylässä Oulujärven rannalla yövyimme modernissa aitassa matkailumaatilalla, joka tuntui olevan kylän keskus monella tapaa. Navettaan oli rakennettu tanssipaikka, disco ja pubi. Metsän reunassa oli rivi jokamies-autoja, joilla halukas saattoi kurvailla valmista rataa pellolla.
Rannassa oli vapaasti käytettävissä veneitä, jos tahtoi soutelemaan tai kalaan. Emme käyttäneet venettä, mutta haukia siitä lahdesta kyllä nousi. Emme myöskään saunoneet isännän persoonallisessa saunassa – vanhassa Transitissa, joka oli siirretty lautan päälle saunaksi.
Nilsiästä bongasimme Gasthausin lakkautetulta koululta. Saimme asuttavaksemme sviitin, jossa aikoinaan asui kansakoulun johtajaopettaja. Paikan emäntä oli juuri selvinnyt siivousurakasta koulun entisessä juhlasalissa vietettyjen 80-vuotisjuhlien jäljiltä, mutta jaksoi esitellä meille koko ”kartanon” ja kaikki paikan harrastusmahdollisuudet.
Kaiken kaikkiaan jokaisessa kymmenessä yöpymispaikassamme palvelu oli erinomaista. Paikat olivat siistejä ja asiallisia ja aina kysyttiin, onko kaikki hyvin tai haluammeko jotain vielä. Saunan olisimme saaneet lähes joka paikassa. Jos televisiota ei ollut, se tuotiin erikseen yleisurheilun EM-kisoja varten.
Tapasimme syödä aamiaisen omissa oloissamme, mutta aika monta kertaa poikkesimme välipalalle paikalliseen venesatamaan. Kerran päivässä söimme lämpimän aterian jossakin matkan varrella.
Kun nälkä yllätti Sonkajärven kohdalla, pysähdyimme paikalliseen pizzeriaan, jolle sen omistaja on antanut nimen Hollyvoot. Persoonallinen isäntä toi valtaisat pizzat ja esitteli itsensä Pekaksi. Kellon lähestyessä kahta alkoi ovi käydä tiuhaan ja pöydät täyttyä. Isäntä alkoi jakaa pöytiin bingolappuja, ja niin sitä sitten pelattiin bingoa. Kun kesken kaiken tuli ostava asiakas, sanoi Pekka: Bingo seis, käykää haukkaamassa ulkoilmaa, teen tämän tilauksen pois.
Menneisyys tuli lähelle
Limingalla poikkesimme Liminganlahden luontokeskukseen, jossa saattoi tutustua vuoden kulkuun lintujen näkökulmasta. Maksuttomassa näyttelytilassa voi tutustua eri lintulajeihin ja saa tietoa muun muassa lintujen aisteista, pesinnästä, muutosta ja sulkasadosta.
Limingalta löytyy myös arboretum, jonka puistossa on noin 120 eri puulajia ja 60 erilaista pensasta. Kotimaisten lajien lisäksi puistossa on ulkomaisia harvinaisuuksia.
Museoita emme kierrelleet juurikaan, mutta menneisyys tuli lähelle monesti. Utajärvellä tutustuimme kivipuistoon, joka tarjoaa yli 50 kookkaan näytelohkareen avulla aikamatkan Suomen kallioperän kehitykseen. Puiston halki kulkeva polku alkaa maapallon synnystä ja päättyy nykyhetkeen.
Outokummussa tutustuimme vanhaan kaivosmuseoon, jossa on Pohjois-Karjalan korkein rakennus sekä Euroopan toiseksi korkein kaivostorni. Outokummun kaivos oli Suomen ensimmäinen kaivos, jonka malmi löydettiin lohkare-etsinnän avulla.
Pohjanmaan kirkkoihin liittyvät olennaisina vaivaisukot. Suurin osa Suomen runsaasta sadasta vaivaisukosta on Pohjanmaalla, ja valtaosa niistä on veistetty 1800-luvun alkupuolella. Ne keräsivät kirkkojen edustalla varoja köyhäinhoitoon ja tekivät tavallaan töitä peruspalvelun pioneereina.
Vaivaisukkoja ei aina arvosteta tarpeeksi, vaikka niitä voidaan pitää kansanomaisen kirkkotaiteen ja koulutustakin saaneiden akateemisten veistäjien työnäytteinä. Ne ovat varhaisen kansantaiteen helmiä ja myös kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmiö.
Luodon kirkolla tapasimme vaivaisukon vuodelta 1892. Se pyytää auttamaan paikallisia puutteessa o
levia ja hädänalaisia. Ukon edessä seistessä tuli mieleen, että vaivaisukkojen apua tarvittaisiin tänä päivänä enemmänkin – väheksymättä kolehtivaroja, joita seurakunnat lähettävät ulkomaille.
