Töpeksin toissaviikolla ja satutin ranteeni yrittäessäni siirtää painavaa pyörätuolipotilasta sängystä tuoliin. Ranteeni kiertyi ja rusentui sängyn ja potilaan väliin, kun potilas luhistui jaloiltaan. Ensin ei näyttänyt käyvän pahasti, mutta seuraavana päivänä käsi oli turvonnut pieneksi jalkapalloksi ja oli tosi kipeä.
Ei kun lääkäriin. Netistä tsekkailin minne lauantaina sopisi hankkiutua, kun terkkarit on kiinni, ja Tampereen Acuta ottaa vain jos kyse on välittömästä hengenvaarasta. Valkeakosken sairaalan päivystys oli oikea osoite. Nippanappa sain kädelläni pideltyä ratista kiinni ajaessani päivystykseen tuhatta ja sataa, koska röntgen oli menossa kiinni iltapäivällä. Ehdin ajoissa. Kauniina iltapäivänä tunnelma päivystyksessä oli rauhallinen; mökeillä kolhiutuneita hilpeitä lomanviettäjiä vartoili penkeillä, kellä jalka, kellä käsi paketissa. Varsinaista kiirettä ja hätää ei tuntunut ilmassa, eikä lääkäriin pääsyä tarvinnut odotella kuin parisen tuntia.
Lääkärillä ilmeisesti kuitenkin piti kiirettä; olikohan poika ihan yksin vastuussa puljusta. Hän ehti tuskin päivää sanoa, eikä istumaan käsketty. Poppamies kysyi kumpi käsi, vilkaisi sekunnin kättä ja totesi, ettei se ole kipeä koska näköjään pitelin siinä kassiakin. Kuvaukseen kumminkin passitettiin. Möhkyräksi turvonneesta kädestä tuli kait niin epäselviä kuvia, ettei heti saatu varmuutta onko murtumaa vai ei. Käsi pantiin pakettiin, kuvat lähetettiin Taysiin käsikirurgille ja käskettiin kysellä lausuntoa seuraavana tiistaina omasta terkkarista. Jos löytyy murtuma, niin kipsataan.
Käsi senkun turpoili ja kipuili, ja malttamattomana lausuntoa odotellessani etsin netistä kaikki kauhuskenaariot rannevammoista. Ranteen luusto-, rusto-, jänne- ja kalvorakenne on niin monimutkainen kombinaatio, että jos se pahasti särkyy niin voi tulla korjaamattomia vaurioita. Paraneminen kestää pitkään, jopa kuukausia, ja usein jää ainakin pysyvä jäykkyys tai asentovirhe. Pehmytkudosten vammat eivät näy röntgenissä, vaan lisäksi pitäisi ottaa magneettikuvia tai tähystää. Rannevammat on syytä kuitenkin aina tutkia huolellisesti, koska väärään asentoon luutuneitten ja kiinni kasvaneitten rakenteiden korjaaminen voi olla mahdotonta. Järkkyneenä mietin jo sopeutumista tulevaan invalidin elämääni.
Oli huojennus, kun sain viimein soittaa tiistaina Toijalan terveysasemanlle ja tiedustella käsikirurgin lausuntoa. Ystävällinen rouva vastasi loputtoman pitkän odotuksen ja monen numerokokeilun jälkeen ja löysi tietsikastaan henkilöni. Hän tiedusteli, onko se tämä vasen jalka, joka on kuvattu kesäkuussa. Valitettavasti oma lääkäri tulee vasta lomien jälkeen töihin. Ilmoitin, että kyseinen kuva on viime vuodelta, ja jos ei kuvaa ole vielä ehditty katsoa niin ei ole tarpeenkaan, koska jalka on ehtinyt jo parantua. Mutta nyt olisi käsi kipeä. Kättäni ei terkkarin kuvastossa ollut, kuva oli ehkä hukkunut, eikä mitään lausuntoakaan ollut saapunut. Ehdotettiin, että soittaisin loppuviikosta.
Opiskelin taas pari päivää netistä rannevammoja ja sain tietooni, että hoitamaton rannevamma voi luutua jäykäksi käppyräksi ja muusiutuneet pehmytkudokset jäädä pelastamattomaksi sohjuksi. Liottelin edelleen turvonnutta ja kipeää kättä ohjeitten mukaan kylmässä vedessä ja kiristelin kiristyssidettä tiukemmalle. Normaaleista arjen asioista oli kuitenkin selvittävä, eikä käsi ainakaan ruohonleikkuusta tykännyt. Torstaina pääsin alle tunnin soittoyrityksillä terkkariin. Nyt oli jo löydetty kuvat kädestänikin. Lausunto annettaisiin tiemmä maanantaina.
Viikonvaihteessa tuli Ladaan häikkää, syylari alkoi vuotaa eikä vika korjaantunut sillä ihmekemikaalilla, jota huoltamolla myytiin pienten vuotojen paikkaukseen. Oli siis varattava vesikanisteri matkaan liikenteeseen. Bussiliikennettä ei Kylmäkoskelta Toijalaan ole, taksi on turhan kallista ajelua, sää ei suosinut fillarointia, joten Ladalla oli lähdettävä. Matkalla teki mieleni ottaa itsestäni selfie, jossa näkyy kuinka ysitiellä hätääntynyt kipsikätinen vanhus kaataa vettä ruosteisen Ladan syylariin. Mielestäni kuva olisi oiva kuvaava tunnus vaikka Akaan kaupungin viiriin ja vaakunaan kertoen kunnan palveluista ja asukkaista.
Mutta ah, erinäisten seikkailujen ja kyselyjen jälkeen pääsin Toijalan terveysaseman röntgentoimistoon, ja alettiin taas etsiä niitä kuvia kädestäni. Ehdotin että jos kuvia ei löydy, otettaisiin nyt uudet. Mutta mutta, se olisi vaatinut taas lähetteen, eli ajanvarauksen ensin lääkäriltä, minkä jälkeen vasta kuvaus olisi onnistunut. Ihmettelin, menenkö nyt johonkin puoleksi tunniksi soittelemaan ajanvaraukseen, ja saan ajan joskus viikkojen päästä vai mitä. Onneksi sentään pienellä etsiskelyllä kuvaruudulle ilmaantuivat kuvat kädestäni. Erinäisen sekoilun jälkeen röntgenhenkilö löysi myös tiedon, että kuvista oli annettu lausunto. Valitettavasti tietokoneohjelma oli niin uusi, ettei hän osannut sitä avata. Mistä en häntä mitenkään syytä. Tuskastunut työntekijä kiroili, että pirulauta hän ottaa loparit, hän ei enää jaksa yhtään takuta näitten jatkuvasti muuttuvien ohjelmien kanssa. Sanoin etten itsekään enää jaksaisi nyt odotella ja soitella – terkkariinhan ei edes voi soittaa muuten kuhun kuin ruuhkaiseenn ajanvarausnumeroon. Päädyimme kompromissiin, että minulle soitetaan, kun paikalle on saatu henkilö, joka osaa avata lausunnon. Iltapäivällä tulikin sitten soitto ja ilmoitus, että kädessäni ei ole murtumia eikä siirtymiä. Tyydyin siihen enkä enää mennyt des nettiin katsomaan, mitä vahinkoa seuraa jos pehmytkudosten vauriot jätetään tutkimatta.
Röntgenkuvauksesta lausunnon saaminen kesti 10 päivää. Käsi yhä senkun kipuilee ja turpoilee, ja ilmeisesti joudun tekemään loven arkkurahoihini ja menemään yksityiselle spesialistille.
En missään nimessä halua syytellä terkkarin väkeä. Kaikki olivat ystävällisiä ja asiallisia. Mutta nyt on kyllä niin, että homma ei oikein skulaa. Jos pientä arkista tapaturmaa yrittää hoidattaa, niin juoksutukseen paikasta toiseen, soitteluun ja muuhun menee pari päivää. Vamman tarkistuksen ja hoitoon käytetään aikaa puoli minuuttia (näin ainakin päivystyksessä). Suhde ei välttämättä tunnu ihan oikealta. Asiakas jää kyllä kaipaamaan jotain antiikkista omalääkärisysteemiä, jossa lääkäri edes katsoisi mikä vaivaa ja vaihtaisi pari rauhoittavaa sanaa. Ei voi muuta kuin kauhistella, miksikä meno vielä äityy kun sote-uudistuksessa yksiköt kasvavat. On vaikea uskoa, etteikö byrokratia, tietokonesekoilut ja muu varsinaiseen hoitoon liittymätön hässäkkä vielä lisääntyisi mammuttipiireissä. Paremmin asiakkaita palvelisi joka kylään perustettava pieni terveyskioski, jossa arkisiin, vähäisiin vaivoihin saisi ensi arvion ja avun vaikka hoitajalta.
Pirkko Seppi
Kommentointi on suljettu.