Valkeakoskella toimivan Suomen Kesäteatterin tämänkesäinen Kesäillan valssi – ensi-ilta 12.6. – ei yllättänyt kuin yhdessä asiassa, kaikki laulavat esiintyjät osasivat laulaa. Muunlaisiakin koettelemuksia on nähty.
Tunnustan: suomalainen kesäteatteri on minulle harvoin elämys, siksi pitäydynkin useimmiten Tampereen Teatterikesässä. Tunnustan: lähden kaikkia julkisia esityksiä arvioidessani siitä, että esittäjillä tai jotakin esille pistävillä on jokin sanoma – jotakin sanottavaa.
Kesäillan valssissa ei sanomaa ollut, ellei sellaiseksi kelpaa pohdintani, mitä tehdä jos sanomaa ei ole. Valkeakosken kesäteatterin lavasteistakaan ei saa inspiraatioita, nimittäin lavasteita ei juuri ole. Suuren kolkon tilan ainoa vetovoima on näyttelijöissä, siksi intensiteettiä toivoisi olevan. Hajanainen kohellus rakkaudesta ei riitä.
Tiedän olevani väärässä, koska kesäteatteriin ei tulla vallankumousta tekemään. Vallankumousta ei enää tehdä missään, mutta hyvä musiikkinäytelmä antaa svengiä pitkälle arkeen, kappaleet soivat korvissa ja sutkautuksista tulee klassikoita, mutta ei Valkeakoskelta.
Oskar Merikannon musiikista pidän, sitä odotin. Merikantoa ei juuri kuultu, mutta sitäkin enemmän kaikkea muuta. Nähtiin muun muassa Meiju Suvas (Senaattorska Wilhelmiina) ja Matti Esko (Senaattori Gran) lavalla haahuilemassa. Heidänkin kappaleistaan on mennyt jo terä, oliko se Juice joka lauloi jotakin eilistä tähdistä. Musiikkia oli Kesäillan valssissa niin paljon, ja niin hajanaisesti pitkin poikin, että ajoittain tunsi olevansa konsertissa. Eilisten tähtien hittejä oli lyöty sekaan jopa juonentäytteeksi. Pienoisenkin konserttinautinnon näistä pilasi lähes tauottomasti käsiään yhteen hakkaava yleisö. Kohtuus kaikessa!
Kun on nähnyt Marilyn Monroen ja Jack Lemonin Piukoissa paikoissa, ei miehen tarvitsisi enää pukeutua naiseksi. Se ei enää minua naurata, pikemminkin säälittää, nimittäin se, että ei keksitä mitään uutta. Mies voi näytellä naista kohtalaisesti, niin kuin pojat Valkeakoskella tekevät, mutta entä sitten. Mutta totta kai tämä temppu tehdään, koska se menee kansaan takuuvarmasti. Tämä koheltaminen alkaa mennä jo sukupuolisen suuntautumisen halventamiseksi. Kun tästä nauramme, niin mille nauramme?
Natalil Lintaja (Anniina) ja Ilkka Koivula (Lauri) vievät pääroolinsa osansa läpi kelvollisesti, vaikka Hannu Lemisen ja Usko Kempin alkuperäisversio on tuhottu lähes täysin. Kun yleisölle ei jaettu mitään etukäteisinformaatiota tulevasta, ja esityksen juoni oli todella ohut sekä polveileva, katsoja on monta kertaa hukassa. Intialaiset tanssit (Danny´s Bollywood Dance Crew) eivät pelasta mitään. Ne ovat täytettä. Mihinkähän tähän koosteeseen on ohjaaja Heikki Paavilaista tarvittu? Kun kaiken kukkuraksi Mikko Töyssy vielä kiekaisee silloin tällöin tapahtumaan ryhtiä milloin minäkin, sekametelisoppa on valmis.
Kesäillan valssin parasta antia on lopussa oleva kohtaus, jossa Lauri saa näkönsä takaisin. Hyvin toimivaan kokonaisuuteen oli saatu kooste silmä-aiheisia lauluja mukaansa tempaavasti ja näyttämöllä kerrankin tapahtui johdetusti ja kootusti.
Ensi-illan tunnelmasta päätellen Kesäillan valssi menee kansaan hyvin. Siinä on jokaiselle jotakin, paitsi niille, jotka odottavat sanomaa.
Kesäillan valssia esitetään Valkeakoskella Apianniemen lavalla 18.6.–9.8. Rooleissa muun muassa Ilkka Koivula, Natalil Lintala, Meiju Suvas, Matti Esko, Mikko Töyssy, Pia Vaittinen, Mikko Huoviala ja Jarno Hyökyvaara. Tanssijoina Daniel Paul, Sujitha Thyagarajan, Petra Paavilainen ja Santhosh Sudhakaran sekä orkesterina Jukka Hänninen, Arto Piispanen, Jouni Hokkanen ja Jimi Hautamäki. Esityksen on ohjannut ja dramatisoinut Heikki Paavilainen.
Juha Kosonen
