Vuonna 1931 syntynyt Toivo Puhka ja 1934 syntynyt Antti Raski kuuluvat siihen pikkupoikasukupolveen, joka vietti kesänsä Toijalan Satamassa myös sota-aikana. Pojat tietysti onkivat ja uivat mutta kiipeilivät myös neuvostoliittolaisissa junanvaunuissa, joita Satamaan oli tuotu sotasaaliina. Elävästi ovat muistoissa myös neuvostoliittolaiset sotavangit niin Satamassa kuin muuallakin Akaassa. Satamaan vankeja tuli välirauhan jälkeen.
– Vangeilla oli asemarakennusten luona jonkinlainen leiri, mutta ei siellä ollut edes piikkilanka-aitoja. Ne olivat hyvin vapaana. Vankeja oli useita kymmeniä, ja niiden selkään oli maalattu iso V-kirjain, Toivo Puhka kertoo.
Leirissä ollessaan vangit tekivät pajukoreja ja lauloivat.
– Me menimme Satamaan Palkinpäästä vavat olkapäällä kävellen ja ongimme möljällä iltaan saakka. Vangit tekivät saunan vieressä pajukoppia ja tulivat laiturille meidän viereen. Siinä ne istuivat ja tarjosivat koreja meille. Yhden korin hinta oli kolme leipää. Oli yksi mies, joka katseli meitä kyyneleet silmissä. Se oli melkein aina siinä, ja sillä oli varmasti omia lapsia, Puhka arvelee.
– Ei me niitä pelätty yhtään. Ihmeteltiin vaan, kun ne pyysivät leipää.
Antti Raskin mukaan vangit asuivat asemarakennuksen takana olleissa satamajätkien parakeissa, kun satamajätkät olivat sotimassa. Yhtään vartijaa miehet eivät muista vangeilla nähneensä. Tämä ei ollut kaikkien mieleen.
– Oli ihmisiä, jotka eivät katsoneet suopeasti, että vangit ovat vapaana. Joku kyseli lupaa, että saisiko niitä ruveta ampumaan. Määrätyt henkilöt, suojeluskuntalaiset, niin sanotut suuret viholliset sitä kyselivät, Antti Raski kertoo.
Raskin isä ei joutunut jatkosotaan, ja perhe asui sota-ajan Vanajan Selkäsaaressa.
– Meidän isä antoi vangeille anteeksi, vaikka hänkin oli sodassa vammautunut. Hän sanoi, että ei se vankien syy ole, että soditaan. Isä antoi vangeille myös kaloja. Silloin tuli kalaa, kun oli puhtaat vedet eikä ollut kalastajia. Kun laittoi saappaan veteen, niin kalaa tuli, Raski kuvailee.
Hänen ja Toivo Puhkan mukaan vankeja ei karannut Sataman leiristä, eikä muitakaan selkkauksia sattunut.
– Kun heidät tuotiin tänne saakka ja olot olivat kuitenkin niin hyvät, ehkä he eivät ruvenneet tihutöitä tekemään. Meidän tietojen mukaan vankeja ei siellä myöskään kuollut.
Laakeriöljyt myyntiin, hiekkaa tilalle
Toijalan Satamaan ei vielä tuolloin tullut autotietä, vain rautatie. Sitä pitkin oli sotasaaliina tuotu muun muassa mullivaunuja, avolavavaunuja ja yksi lääkintävaunu.
– Vaunuja oli kymmeniä, ja me olimme niissä paljon. Ne olivat yleensä tyhjiä, ja mitään aseita siellä ei ollut, mutta se sanitäärivaunu jäi mieleen. Siitä muistan iän kaiken veren ja lääkkeiden hajun, Toivo Puhka kertoo.
Konnuuksiakin pojat tekivät.
– Sen verran tehtiin pahaa, että otettiin vaunun laakeripesistä öljyä. Öljy myytiin maajusseille, ja ratapenkasta laitettiin santaa tilalle.
Antti Raski ei vaunuissa vieraillut.
– Minun isäni sanoi, että sulla ei ole mitään asiaa sinne. Mulla oli niin kova kuri. Jotain mielenkiintoisia romujahan siellä oli. Ei siihen aikaan ryssillä muuta ollutkaan kuin romua. Isäkin kävi katsomassa, olisiko jotain sopivaa, mutta ei ollut.
Vangit kaivoivat mustaa turvetta
Koska tietä ei ollut, pojatkin kulkivat Satamaan ja takaisin kävellen tai pyörällä radan vartta. Suon päälle oli tosin tehty punaisena pölyävä tie.
– Siitä nousi kauhea pöly, kun sitä laahustettiin. Samettitieksi sitä kutsuttiin, ja hevosella sitä ei päässyt kuin talvella, Antti Raski kertoo.
Toivo Puhkan mukaan sotavangit kävivät suolla kaivamassa turvetta entiseltä Craftwoodin vaneritehtaalta vähän Toijalaan päin.
– Siinä oli rinne, mistä vangit kaivoivat mustaa turvetta. Se oli melkein kuin kivihiiltä. Kapearaiteista rataa oli Isosuolle monta haarautuvaa rataa, ja sieltä kaivettiin pintaturvetta. Nyt ne paikat ovat veden vallassa ja soistuneet, Puhka kertoo.
Sataman ja nykyisen moottoritien puolivälissä oli lastauslaiturit.
– Kuivattuja turpeita tuupattiin laiturille, mistä ne lastattiin junanvaunuun. Se oli aivan aukea suo, kaikki puut oli poistettu. Nythän se on puussa taas.
Antti Raski kertoo, että sota-aikana Sataman laivaliikenne oli täysin stopissa.
– Kaikki lähti junalla. Laivalla ei lähtenyt ihmisiä eikä tavaraa, ei mitään. Kun rauha tuli, ratapiha tyhjeni vaunuista. Silloin Satamassa alkoivat liikkua halkolaivat ja tukkilautat. Junanvaunut piti palauttaa Neuvostoliittoon, mutta kuinkakohan pitkälle ne kulkivat, kun te olitte laittaneet öljyn tilalle santaa? Raski naureskelee Puhkalle.
Pilkkukuume ja luoti tappoivat Riisikkalassa
Neuvostoliittolaisia sotavankeja oli työntekijöinä myös muun muassa Arolan kartanolla Kurisjärvellä. Lisäksi leirejä oli ainakin Viialan Oopakassa ja Riisikkalantien varrella, jossa sielläkin kaivettiin suota.
– Arolassa oli paljon vankeja. Arolan kartanon jälkeen oli pellolla piikkilanka-aita, ja siellä niitä oli paljon aidan takana katselemassa. Ne tekivät varsinkin vasemmalla puolella tietä halkoja metsässä. Viimeisen talven jälkeen keväällä halkopinot kaatuivat, kun vain toinen sivu oli tehty kantojen tai kivien päälle. Melkein kaikki pinot kaatuivat, kun toiselle puolelle oli vaan lumi sotkettu alle. Niin kauan kuin oli pakkasta, pysyivät pinot pystyssä, Toivo Puhka kertoo.
Puolimatkassa Riisikkalaan oli Kuljun suo ja siellä oikealla puolella tietä vankileirin rakennukset.
– Siinä ne kuivattivat suota, mutta vankien keskuuteen tuli pilkkukuume. Vankeja kuoli ainakin kaksi. Leiri purettiin ja sairaita vietiin muualle. Suomalainen lääkäri ja hoitajakin kuulemma kuolivat siinä pilkkukuume-epidemiassa, Puhka sanoo.
Pekka Pennanen ja muut Toijalan sotilaspojat olivat leirillä vartijoina ja polttivat rakennukset.
– Se poltettiin täysin, sinne ei jäänyt mitään. Se aukea näkyy vieläkin. Siellä minä näin kaksi hautaa rinnakkain. Oli oikein kummut ja keppi ja pipolakki kepin nenässä. Kai ne kuumeeseen kuolivat. 1950-luvulla minä ne haudat vielä löysin, mutta nyt niitä ei löydä millään.
Vangit tekivät töitä myös Riisikkalantieltä Kylmäkoskelle kääntyvän Kapeenkankaantien alueella.
– Siellä oli nuori, 14–15-vuotias vartija. Se ampui yhden vangin, ja senkin hauta oli tien oikealla puolella, mutta sitäkään hautaa ei löydy enää. Ampuja sai siitä myöhemmin vuoden linnaa. Toissa vuonna hain hautaa ja kiertelin Arolastakin, mutta ei hautaa enää löytänyt.
Toivo Puhkan mukaan sotilaspojilla oli muitakin reissuja kuin leirirakennusten poltto pilkkukuumeen jälkeen.
– Kun Kylmäkoskelle putosi pommikone pellolle, sotilaspojat menivät luutnantti Kotikosken kanssa sinne. Lentäjä olikin piilossa aitan alla ja ampui Kotikosken.
Toijalan pikkupoika kiersi stadin kautta takaisin
Toijalassa syntynyt Antti Raski meni jo lapsena Osuusliike Voimaan juoksupojaksi. Hän kävi töissä Selkäsaarestakin niin, että isä saattoi pojan veneellä Toijalan Satamaan ja Antti jatkoi polkupyörällä töihin.
– Kun minut valittiin Viialaan myymälänhoitajaksi, olin Suomen nuorin myymälänhoitaja. Sitten ostimme kaupan Lentilästä, minkä jälkeen lähdin Valkeakoskelle myyntimieheksi, Raski kertoo.
Tämän jälkeen Raskilla oli vielä oma kauppa Valkeakoskella. Myöhemmin hän oli Valkeakoskella myymäläpäällikkönä ja sitten paperitehtaalla varastokonttorissa.
– Sitten lähdin Helsinkiin osuuskaupan myymälänhoitajaksi. Sen jälkeen perustettiin Katajanokalle oma putiikki, ja sieltä jäätiin aikanaan pois ja myytiin firma, Raski kertoo.
– Suuret yritykset rupesivat lyömään nokkiin niin, että todettiin, että ei tästä tule mitään. Oma poika antoi minulle lopputilin, ja olin 500 päivää työttömänä. Se oli suurta tuskaa, mutta ei tarvinnut firmaa laittaa konkurssiin.
Helsingissä oli paljon nähtävää, ja paljon jäi näkemättä. Perspektiiviä toi myös oma vene, jolla pääsi katselemaan kaupunkia mereltä päin.
Välillä Raski asui kuusi vuotta Hämeenlinnassa, kunnes tuli kerran katsomaan äitiään vanhustentalolle Toijalaan.
– Pirilän ikkunalla nähtiin asunto myytävänä. Vaimoni Sinikka on Viialasta kotoisin ja minä asuin 20 vuotta Koskissa, mutta Toijala voitti. Siitä tulee 11 vuotta.
Stadin pikkukundista tuli tapettitelojen tekijä
Toivo Puhka on syntynyt Helsingissä ja muuttanut kolmevuotiaana Toijalaan. Vuodesta 1982 hän on asunut Valkeakoskella.
– Täällä olen lapsuuteni ja miehuuteni viettänyt. Töissä olin ensin pikkupoikana Pätsiniemen muuntajarakennuksella, sitten pari viikkoa rakentamassa Chymoksen tehdasta eli nykyistä Itellan logistiikkakeskusta.
Seuraavaksi Puhka oli koulupoikana pari vuotta töissä Yrjö Heinosen kehysliikkeellä.
– Sitten kuulin, että pääsisin Vikstenin Reinolle tapetin painoteloja tekemään. Siellä olin viisi ja puoli vuotta kunnes menin sotaväkeen. Sitten kuulin, että minut oli myyty Otto-tapetille, nykyiselle Sanduddille.
Sanduddilla Toivo Puhka oli töissä miltei 40 vuotta.
– Tein tapetinpainoteloja, ja kun suuret saksalaiset tehtaat rupesivat tekemään niitä koneellisesti, olin remonttihommissa useita vuosia. Sitten esitettiin, että pääsisin putken kautta vapaaksi. Jonkun aikaa sitä neuvoteltiin, mutta jäin 500 päivälle ja sitten eläkkeelle.
Sanduddin tehtaalla ollessaan Puhka teki myös messuja ja näyttelyitä.
– Päivääkään en vaihtaisi pois. Hyvä mieli on jäänyt jokaisesta työpaikasta.
